28. huhtikuuta

Jae, joka avautuu kutsulla

Tämä jae alkaa sanalla »tulkaa». Se ei ole pyyntö eikä neuvo, se on kutsu. Joku katsoo silmiimme ja sanoo: tulkaa mukaan. Älkää jääkö paikalleen. On olemassa jotakin, mihin teidät on tarkoitettu, mihin teidät on kutsuttu, ja te ette löydä sitä yksin huoneessanne istumalla. Tulkaa.

Psalmin kirjoittaja ei ole kerrottu tekstissä, mutta perimätieto on liittänyt sen Daavidiin. Heprealaiskirjeen kirjoittaja siteeraa sitä Heprealaiskirjeessä 4:7 sanoen »Daavidin kautta», mikä vahvistaa tämän. Kyseessä on siis sama kuningas, joka kirjoitti suuren osan psalmeista, sama mies joka tunsi sekä syvät laaksot että korkean voiton.

Vanhassa juutalaisessa perinteessä psalmi 95 luettiin sapatin alussa, perjantai-iltana, kun valot sytytettiin ja viikon työt päätettiin. Kristillisissä luostareissa se otettiin samaan paikkaan, aamupalveluksen alkuun, ja sitä on siellä kutsuttu nimellä Venite, latinaksi »tulkaa». Tämä psalmi avaa portin Jumalan luokse. Se sanoo: nyt on hetki astua sisään.

Psalmin kahdessa ensimmäisessä jakeessa on neljä verbiä, jotka kaikki ovat monikon ensimmäisessä persoonassa, »me-muodossa». Kohottakaamme. Käykäämme. Veisatkaamme. Tämä ei ole yksinäisen ihmisen kammion psalmi, vaikka jokainen voi lukea sen yksinään. Tämä on yhteisön psalmi, kansan psalmi, sen joukon psalmi joka tietää kuka heidän Jumalansa on ja vastaa siihen yhdessä.

Pysähdytään hetkeksi tämän kohdalla. Sinä joka luet tätä, et ole yksin. Tämä psalmi ei ole tarkoitettu vain sinulle yksin. Se on tarkoitettu kaikille, jotka tunnistavat saman Kallion, palvelevat samaa Pelastajaa, jakavat saman ilon. Sinä liityt kuoroon joka on laulanut tätä jo kolme tuhatta vuotta, joka jatkaa laulamistaan kunnes Karitsa palaa, joka kerran liittyy yhteen suureen ääneen taivaassa.

Heprean kielen ilohuuto

Suomenkielinen sana »ilohuuto» voi kuulostaa hieman hillityltä. Heprean sana, jota psalmisti tässä käyttää, on ranan. Se on kovaääninen sana. Se tarkoittaa lujaa huutoa, riemua joka ei pysy hampaiden takana, sellaista ääntä jota syntyy kun voitto on tullut, kun ahdistus on murtunut, kun pelko on poistunut. Heprealaisessa mielessä se on melkein fyysinen sana. Sen voi kuulla.

Jesaja käyttää samaa sanaa Jesajan kirjassa 12:6: »Huutakaa ja riemuitkaa, Siionin asukkaat, sillä suuri on teidän keskellänne Israelin Pyhä.» Sama voimakas ääni, sama kehotus antaa riemun ulos. Sefanja kirjoittaa kirjansa 3:14 ennustuksessaan: »Iloitse, tytär Siion, puhkea huutoon, Israel; ihastu ja ratkea riemuun kaikesta sydämestäsi, tytär Jerusalem.» Tässäkin sama sana, sama kuva. Riemu ei jää sisälle. Se puhkeaa.

Suomalainen lukija saattaa hieman vetäytyä tämän edessä. Olemme oppineet, että hiljaisuus on kunnioituksen merkki, että hillintä on hyvyyttä, että suuri tunne on jotenkin sopimatonta. Raamatun maailma ei jaa tätä oletusta. Vanhassa testamentissa Jumalan kohtaaminen tuottaa toistuvasti äänekästä riemua. Mooses ja Mirjam lauloivat Punaisenmeren rannalla niin, että 2. Mooseksen kirjan 15:1 sanat kantavat vielä tänäänkin: »Minä veisaan Herralle, sillä hän on ylen korkea.» Esran kirja 3:11-13 kuvaa hetken, jolloin Jerusalemin temppelin perustus laskettiin uudelleen pakkosiirtolaisuuden jälkeen, ja »kaikki kansa nosti suuren riemuhuudon ylistäen Herraa». Sama luku jatkaa, että huutoa ei voitu erottaa itkusta, niin sekoittuivat suuri ilo ja syvä kaipuu.

Tämä on raamatullisen ilon ominaislaatu. Se ei ole kepeää eikä pinnallista. Se ei sulje pois itkua. Se on syvällinen, kokonaisvaltainen, ruumiillinenkin vastaus siihen mitä Jumala on tehnyt. Se on niin suurta, ettei sitä voi pitää sisällään.

»Pelastuksemme kallio»

Jakeen toinen huomattava sana on kallio. Heprealainen sana on tsur, ja se on yksi Vanhan testamentin tärkeimmistä Jumalan nimistä. Se ei ole pelkkä kuvaus. Se on titteli.

Mooses käyttää tätä nimeä laulussaan 5. Mooseksen kirjassa 32:4: »Hän on kallio; hänen tekonsa ovat täydelliset, sillä kaikki hänen tiensä ovat oikeat.» Daavid lausuu samaa 2. Samuelin kirjassa 22:47: »Herra elää! Kiitetty olkoon minun kallioni, ja ylistetty Jumala, minun pelastukseni kallio.» Tämä Daavidin kiitosvirsi on lähes sanasta sanaan sama kuin Psalmi 18, ja se kantaa Daavidin koko elämän painoa, kaikkia niitä hetkiä jolloin Saul vainosi häntä, kaikkia niitä taisteluita jotka hän kävi, kaikkia niitä öitä jolloin hän pakeni luolaan.

Daavid tiesi, mitä kallio merkitsi. Hän oli paennut En-Gediin, vetäytynyt Jerusalemin tienoille, suojautunut kallion onkaloihin. Kun hän kutsuu Jumalaansa kallioksi, hän ei käytä abstraktia metaforaa. Hän muistaa elävää kokemusta. Kallio on se, joka ei liiku, kun kaikki muu liikkuu. Kallio on se, joka kestää, kun kaikki muu murtuu. Kallio on se, jonka takaa voi piiloutua, jonka päälle voi nojautua, jonka varjossa voi levätä.

Psalmi 144:1 sanoo: »Kiitetty olkoon Herra, minun kallioni, joka opettaa minun käteni taistelemaan.» Psalmi 62:7 lisää: »Jumalassa on minun apuni ja kunniani. Minun väkevyyteni kallio, minun turvani on Jumala.» Psalmi 89:26 antaa kallioon vielä yhden ulottuvuuden: »Hän kutsuu minua: Sinä olet minun isäni, sinä minun Jumalani ja pelastukseni kallio.» Tämä viimeinen on profetia Daavidin jälkeläisestä, Messiaasta, joka kutsuu Jumalaa »pelastukseni kallioksi» aivan samoin sanoin kuin Psalmi 95:1.

Kun siis psalmisti sanoo »pelastuksemme kalliolle», hän käyttää koko Israelin Jumalan tuntemista yhdellä sanalla. Ei mikä tahansa kallio. Pelastuksen kallio. Se kallio, joka ei vain kestä, vaan myös pelastaa.

Kallio, joka kulki kansansa kanssa

Nyt päästään yhteen tämän jakeen syvimpään kohtaan, joka avautuu vasta Uudessa testamentissa. Paavali kirjoittaa 1. Korinttolaiskirjeessä 10:4 hämmästyttävän lauseen: »Sillä he joivat hengellisestä kalliosta, joka heitä seurasi; ja se kallio oli Kristus.»

Paavali viittaa erämaavaellukseen. Israel kulki neljäkymmentä vuotta autiomaassa, ja kahdesti kalliosta vuoti vesi heille juotavaksi. Kerran 2. Mooseksen kirjassa 17, kun Mooses iski kallioon Hoorebilla. Toisen kerran 4. Mooseksen kirjassa 20, kun hän puhui kalliolle Meeribassa. Vesi virtasi, kansa joi, hengissä pysyttiin. Paavali katsoo tätä ihmettä takaperin Kristuksen valossa ja sanoo: tuo kallio oli Kristus. Hän oli läsnä. Hän kulki kansansa kanssa. Hän antoi heille elämän veden, vaikka hän oli vielä peitettynä, vaikka hänen nimensä ei vielä ollut kirjoitettu, vaikka hänen risti oli vielä kaukana tulevaisuudessa.

Tämä on yksi syvimmistä typologioista koko Raamatussa. Kun Vanha testamentti kutsuu Jumalaa kallioksi, ja kun Paavali sanoo että kallio oli Kristus, koko Vanhan testamentin kallio-kieli alkaa kantaa Kristuksen kuvaa. Kun siis Psalmi 95:1 sanoo »pelastuksemme kalliolle», se sanoo nyt, Uuden testamentin valossa luettuna: tulkaa, kohottakaamme riemuhuuto Jeesukselle Kristukselle, joka on pelastuksemme.

Tämä avaa jakeen aivan uudella tavalla. Israel ei tiennyt vielä kaikkea siitä mitä psalmi sisälsi. He näkivät Kallionsa Jumalassa, ja se oli tosi. He eivät vielä nähneet, että Kallio oli ottanut nimen, että Kallio oli tullut lihaksi, että Kallio oli astunut alas heidän keskuuteensa Beetlehemin tallissa. Me näemme. Ja siksi meidän iloomme on lisätty se mitä heidän iloonsa ei vielä ollut sisältynyt.

Jeesus itse vahvisti tämän, kun hän puhui huoneenrakentajasta Luukkaan evankeliumissa 6:48: »Hän on miehen kaltainen, joka huonetta rakentaessaan kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle; kun sitten tulva tuli, syöksähti virta sitä huonetta vastaan, mutta ei voinut sitä horjuttaa, sillä se oli hyvästi rakennettu.» Hän puhui itsestään. Hän on se kallio, jolle viisaus rakentaa.

Halveksuttu kallio

On olemassa myös toinen, traagisempi puoli kallio-teemassa, joka on hyvä mainita. 5. Mooseksen kirja 32:15 sanoo: »Niin hän hylkäsi Jumalan, joka oli tehnyt hänet, ja halveksui pelastuksensa kalliota.» Mooseksen laulu kuvaa Israelin tilaa, jossa kansa on tullut lihavaksi, paksuksi, omavaraiseksi. Kun ihminen tulee tyytyväiseksi itseensä, hän alkaa halveksia pelastuksensa kalliota. Hän ei enää tarvitse sitä. Hän selviytyy ilmankin.

Tämä on vakava varoitus, joka kulkee Psalmin 95 alle vaikenettuna mutta läsnäolevana. Psalmi alkaa kutsumalla iloon, mutta se päättyy varoitukseen. Sen lopussa lainataan erämaakapinaa, jossa Israel »kiusasi Herran» Massassa ja Meeribassa, ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja ottaa juuri tämän osan ja saarnaa sitä Heprealaiskirjeessä 3-4 koko kristillisen seurakunnan korville: »Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne.»

Pelastuksen kalliolle voi nostaa ilohuudon, sitä voi myös halveksia. Se voi olla turva ja se voi olla kompastuskivi. Pietari kirjoitti tästä 1. Pietarin kirjeessä, että sama kivi joka on rakentajille kompastuskivi, on uskoville kallis kulmakivi. Sama Kristus. Sama kallio. Eri vastaus.

Tämä antaa Psalmin 95:1 kutsulle sen täyden painon. »Tulkaa, kohottakaamme ilohuuto pelastuksemme kalliolle» ei ole pelkkä iloinen aamutervehdys. Se on sydämen kysymys. Tunnistatko sinä Kallion? Tuletko sinä? Onko sinussa se ilo, joka tunnistaa pelastajansa ja kohottaa ääntä hänen tähtensä?

»Käykäämme kiittäen hänen kasvojensa eteen»

Toinen jae menee askeleen lähemmäs. »Käykäämme kiittäen hänen kasvojensa eteen.» Tämä on temppelin kieltä. Vanhan testamentin aikana ihminen lähestyi Jumalaa vain tiettyjen sääntöjen mukaan, vain tiettyjen uhrien kautta, vain papin välityksellä, vain pyhäkön etupihalle saakka. Pyhin paikka oli vain ylimmäispapille avattu, ja senkin vain kerran vuodessa.

Psalmin sanat olivat siksi rohkeita. »Käykäämme hänen kasvojensa eteen.» Sanat ovat kuninkaalle suunnattuja, ja Jumala oli kansansa Kuningas. Hänen kasvonsa olivat hänen läsnäolonsa, hänen valtansa, hänen hyväntahtoisuutensa. Aaronilainen siunaus 4. Mooseksen kirjasta 6:25 sanoo: »Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen.» Kasvojen kohtaaminen on liiton todellisuutta. Se on persoonallista yhteyttä.

Psalmi 100:2 ja 100:4 toistavat tämän kutsun: »Palvelkaa Herraa ilolla, tulkaa hänen kasvojensa eteen riemulla. ... Käykää hänen portteihinsa kiittäen, hänen esikartanoihinsa ylistystä veisaten.» Tämä on temppelimentaliteetti, mutta sen takana on syvempi totuus. Ihminen, joka todella tuntee Jumalansa, haluaa hänen kasvojensa eteen. Ei kaukaisessa kunnioituksessa, vaan rakkaudessa. Ei pelossa kaukana pysytellen, vaan luottavaisesti lähestyen.

Heprealaiskirje 10:19-22 julistaa, että Kristuksen veren kautta meillä on rohkeus astua sisälle pyhimpään. Se mikä oli ennen suljettua, on nyt avoinna. Esirippu on revennyt. Pelastuksen kallio joka rakkaudesta antoi itsensä, on samalla hetkellä avannut tien hänen kasvojensa eteen. Niin Psalmi 95:2 saa Uuden liiton ajassa rohkeampi tulkinta. Kasvojen eteen ei käydä enää kaukaa. Sinne tullaan sisälle.

Sefanja 3:14 oli jo aiemmin nähty tämän jakeen yhteydessä, ja se kannattaa palauttaa tähän: »Iloitse, tytär Siion, puhkea huutoon, Israel.» Sefanjan kontekstissa profeetta puhuu siitä päivästä, jona Herra on poistanut tuomionsa kansansa keskeltä. Hän on ottanut viholliset pois. Hän asuu kansansa keskellä. Sefanjan kirja 3:17 jatkaa: »Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän iloitsee sinusta ja riemuitsee, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän riemuitsee sinusta suurella riemulla.»

Tämä on kaksipuolinen ilo. Me iloitsemme hänestä. Hän iloitsee meistä. Me käymme hänen kasvojensa eteen kiittäen. Hänen kasvonsa ovat täynnä rakkautta meitä kohtaan. Tämä ei ole yksipuolinen jumalanpalvelus, jossa pelokas palvelija lähestyy etäistä herraa. Tämä on vastavuoroista riemua, jossa Isä ja lapsi tulevat samassa hetkessä toistensa luo.

»Veisatkaamme hänelle riemuvirsiä»

Kolmas verbi on »veisatkaamme». Heprean sana zemiroth tarkoittaa lauluja, kiitosvirsiä, ylistyssäveliä. Israel oli laulava kansa. Heidän jumalanpalveluksensa oli täynnä musiikkia. Daavid asetti veisaajat tehtäväänsä 1. Aikakirjassa 15:16, ja kun Salomon temppeli vihittiin, 2. Aikakirja 5:13 kertoo että »puhaltajien ja veisaajien oli yhdyttävä yhtaikaa ja yhteen ääneen ylistämään ja kiittämään Herraa», ja silloin »pilvi täytti huoneen, Herran temppelin.» Kun Israel lauloi yhdellä äänellä, Jumalan kirkkaus laskeutui niin voimakkaasti, ettei pappien ollut mahdollista jatkaa palvelustaan.

Tämä on raamatullisen ylistyksen vakavuus. Se ei ole tunnelmamusiikkia. Se on jotain, joka kutsuu Jumalan läsnäolon näkyviin.

Uudessa testamentissa veisaaminen ei katoa, se vain laajenee. Paavali kirjoittaa Efesolaiskirjeessä 5:19, että uskovien kuuluu puhua »keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämessänne Herralle». Kolossalaiskirje 3:16 toistaa saman: »Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne.»

Huomaa Paavalin lisäys, joka ei vielä ollut Vanhan testamentin näkökenttänä: »sydämissänne». Veisaaminen ei ole vain ulkoinen suoritus. Se nousee sydämen syvimmästä paikasta. Se on sisäinen liikutus, joka pyrkii ulos.

Jaakob tiivistää 5:13: »Jos joku teistä kärsii vaivaa, niin rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, veisatkoon kiitosta.» Iloisella sydämellä on oma kielensä, ja se kieli on laulu. Vaivassa puhutaan rukousta, ilossa veisataan. Molemmat ovat aitoja vastauksia Jumalalle, kummankin paikkansa.

Uusi virsi taivaassa

Psalmi 95 ei ole vain maan psalmi. Sen kaiku jatkuu taivaaseen. Ilmestyskirja, joka on kuin Raamatun viimeinen kuoroteos, sisältää useita uusia virsiä joita lauletaan Karitsalle. Ilmestyskirja 5:9 kuvaa hetken, jolloin neljä olentoa ja kaksikymmentä neljä vanhinta lankeavat Karitsan eteen ja »veisaavat uutta virttä, sanoen: Sinä olet arvollinen ottamaan kirjan ja avaamaan sen sinetit, sillä sinä olet tullut teurastetuksi ja olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset kaikista sukukunnista ja kielistä ja kansoista ja kansanheimoista.»

Tämä on uusi virsi. Vanha virsi oli laulettu erämaassa Punaisenmeren rannalla, jossa Mooses ja Mirjam ylistivät Jumalaa fyysisestä vapautumisesta. Uusi virsi lauletaan taivaassa, jossa Karitsaa ylistetään ikuisesta vapautumisesta. Ilmestyskirja 15:3 yhdistää nämä kaksi: »Ja he veisasivat Mooseksen, Jumalan palvelijan, virttä ja Karitsan virttä, sanoen: Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias.» Mooseksen virsi ja Karitsan virsi sulautuvat yhdeksi kuoroksi. Vanhan ja Uuden testamentin pelastetut laulavat yhdessä.

Ilmestyskirja 14:3 kuvaa sata neljäkymmentäneljä tuhatta jotka »veisasivat uutta virttä valtaistuimen edessä», virttä jota kukaan muu ei voinut oppia. Ilmestyskirja 19:6-7 kuvailee suuren joukon ääntä, joka pauhuaa kuin paljojen vetten ja kuin suuri ukkosenjyrinä: »Halleluja! Sillä Herra, meidän Jumalamme, Kaikkivaltias, on ottanut hallituksen. Iloitkaamme ja riemuitkaamme ja antakaamme kunnia hänelle, sillä Karitsan häät ovat tulleet.»

Tämä on Psalmin 95:1-2 lopullinen täyttymys. Kaiken sen ilohuudon, kaiken sen veisaamisen, kaiken sen kasvojen eteen tulemisen huipennus on siellä. Maan päällä lauletaan vajavasti, hetkittäin, häiriöiden keskellä. Taivaassa kuoroon liittyy jokainen, jonka nimi on Karitsan elämänkirjassa. Kuoroon ei jää aukkoa.

Tämä antaa nykyhetken laululle suuren toivon. Ne pienet hetket, jolloin sydämesi nostaa kiitosta vaikeaakin polkua kulkien, eivät ole vain rituaaleja jotka katoavat hetkeen. Ne ovat harjoitusta. Ne ovat ennakoita. Ne ovat ensimmäisiä äänikoetuksia kuoroon, jossa kerran tulet seisomaan kaikkien pelastettujen rinnalla.

Riemu, joka kestää kärsimyksen

On vielä yksi tärkeä huomio joka kannattaa ottaa esiin. Psalmin 95 ilo ei ole sellaista, joka edellyttää että kaikki on hyvin elämässämme. 1. Pietarin kirje 1:6 sanoo aivan suoraan: »Sentähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin murhetta moninaisissa kiusauksissa.»

Pietari kirjoittaa hajalla oleville uskoville, jotka olivat vainojen alla, jotka olivat menettäneet kotinsa, jotka elivät epävarmuudessa. Heille hän sanoo: te riemuitsette. Ei »te tulette kerran riemuitsemaan, kun tämä kaikki on ohi». Vaan »te riemuitsette nyt, vaikka kärsittekin». Riemu ja murhe asuvat samassa sydämessä, eivätkä neutraloi toisiaan.

Tämä on kristillisen ilon syvin salaisuus. Sen perusta ei ole olosuhteissa. Sen perusta on Kalliossa joka pysyy paikallaan, kun olosuhteet liikkuvat. Daavid lauloi monet psalminsa pakomatkalla, jotkut luolasta käsin, jotkut viholliset perässään. Hänen ilonsa ei ollut hänen tilanteessaan, vaan hänen Jumalassaan.

Kun siis Psalmi 95:1-2 kutsuu meitä kohottamaan ilohuudon ja veisaamaan riemuvirsiä, se ei oleta että elämämme on ongelmaton. Se kutsuu meidät katsomaan vielä syvemmälle, sinne missä Kallio seisoo, ja löytämään sieltä ilon, joka ei perustu siihen mitä elämä juuri nyt tuo.

Kristus, kutsuja ja kutsuttu

Yksi viimeinen huomio joka avaa jakeen kauneutta. Kuka tämän psalmin kirjoittaja oikeastaan on? Heprealaiskirjeen 4:7 antaa kiintoisan pohjan tähän, sanomalla että Daavid kirjoitti sen, mutta että »Jumala on Daavidin kautta määräävä» tämän jakeen. Heprealaiskirjeen kirjoittaja näkee, ettei tämä psalmi ole vain Daavidin sanaa, se on Jumalan sanaa Daavidin kautta. Kutsu, jonka me kuulemme, kuuluu lopulta Jumalan omaa ääntä.

Tämä saa entisestään syvyyttä, kun ajattelemme Kristusta. Hän on se Kallio, jolle psalmi kutsuu kohottamaan ilohuudon. Mutta hän on samalla se, joka kutsuu meitä tulemaan. Matteus 11:28 kuuluu siten: »Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.» Sama kutsu. Sama »tulkaa». Sama Kuninkaan ääni.

Ja kun Jeesus saapui Jerusalemiin sunnuntain päivänä ennen ristinnaulitsemista, kansanjoukot huusivat hänelle Matteuksen evankeliumin 21:9 mukaan: »Hoosianna Daavidin pojalle! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen. Hoosianna korkeuksissa!» Tämä oli Psalmin 118 sanoja, mutta se oli myös Psalmin 95:n hengen täyttymystä. Ihmiset kohottivat ilohuudon pelastuksen kalliolle, vaikka eivät täysin tienneet mitä tekivät. He huusivat Pelastajalle, joka oli astumassa pelastusta toteuttamaan. Pari päivää myöhemmin moni heistä huutaisi toista huutoa, mutta sillä hetkellä, juhlatorin keskellä, Psalmi 95 sai hetkellisen huipentumansa Jeesuksen kasvojen eteen tultaessa.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Päivän jae kutsuu meitä kolmeen asiaan, jotka kannattaa painaa mieleen.

Ensimmäinen on liikkeelle lähteminen. Kutsu alkaa sanalla »tulkaa». Tämä psalmi olettaa että ihminen saattaa olla istumassa hiljaa, omissa ajatuksissaan, omien huoliensa keskellä, omien rutiiniensa puristuksissa. Sinne kuuluu Jumalan ääni: tulkaa. Älkää jääkö paikoillenne. Älkää tyytykö siihen mistä mihinkään ette ole tyytyväisiä. Tulkaa. Tämä jokapäiväinen liikkumisen kutsu on yksinkertainen, mutta sen yksinkertaisuus ei vähennä sen voimaa. Tunti rukouksessa, hetki kiitoksessa, askel jumalanpalvelukseen, käsi avoinna ylistykseen, tämä on vastausta Jumalan kutsuun.

Toinen on Kallion tunnistaminen. Pelastuksen kallio on Kristus. Tämä ei ole metafora joka kelluu raamatullisten metaforien meressä, tämä on Kristuksen oma nimi, tunnustettuna sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Sinun perustasi ei ole sinun tunteesi, ei sinun ymmärryksesi, ei sinun tekosi, ei seurakuntasi, ei oppisuuntasi. Sinun perustasi on Hän. Tämän tunnistaminen muuttaa kaiken. Kun olet Kalliolla, voit kohottaa ilohuudon, koska sinulla on syy. Kun seisot Kalliolla, et ole muiden kalliokokkareiden varassa.

Kolmas on yhteisön rikkaus. Tämä psalmi käyttää me-muotoa. Sinun ilosi ei ole tarkoitettu pidettäväksi yksin huoneessasi. Se kuuluu jaettavaksi sen joukon kanssa, joka tunnistaa saman Kallion. Yhteisellä ylistyksellä on oma voimansa, joka ei korvaa mutta täydentää yksittäistä rukousta. Kun usko alkaa väsyä, toisten ääni nostaa sinun ääntäsi. Kun toiset ovat heikkoja, sinun äänesi nostaa heitä. Tämä rikkaus löytyy sieltä, missä uskovat kokoontuvat yhteen lauluun, yhteen rukoukseen, yhteen kasvojen eteen tulemiseen.

Lopuksi

»Tulkaa, kohottakaamme ilohuuto Herralle, riemuhuuto pelastuksemme kalliolle. Käykäämme kiittäen hänen kasvojensa eteen, veisatkaamme hänelle riemuvirsiä.»

Jakeen kauneus on siinä, että se kutsuu meidät yhtaikaa kahteen asiaan. Korkealle, Jumalan kasvojen eteen, sinne missä on iloa enemmän kuin sanat kestävät. Syvälle, Kalliolle, sinne missä mikään myrsky ei voi heittää meitä pois. Korkeus ja syvyys liittyvät yhteen siinä yhdessä Persoonassa, joka on sekä Kuningas valtaistuimellaan että Kallio joka on lyöty meidän edestämme.

Kun siis tänään kuulet kutsun, älä viivyttele. Tulkaa. Älä jää oman elämäsi pieneen huoneeseen, älä jää omien huoliesi puristuksiin, älä tyydy siihen, että muut menevät ja sinä jäät. Se Kallio, jolle muut nostavat ilohuudon, on sinunkin Kalliosi. Ne kasvot, joiden eteen muut käyvät kiittäen, kohtaavat sinutkin lempeästi. Se ääni, joka pyytää meitä veisaamaan riemuvirsiä, on sama ääni, joka kerran kutsuu sinut suureen kuoroon Karitsan edessä.

Kunnes se päivä koittaa, harjoittele lauluasi. Se ei mene hukkaan. Joka kerta kun nostat sydämesi Kallion luo, joka kerta kun käyt hänen kasvojensa eteen kiittäen, joka kerta kun lasket pienen riemuvirren omasta sydämestäsi, sinä liityt kuoroon joka jo on alkanut, joka ei lopu koskaan, joka kerran lauletaan koko taivaan kuullen.

Tulkaa. Hän odottaa.

Aamen.