26. huhtikuuta

Jae, jonka kautta Kristus puhuu

Tämä Psalmin 40 jae on yksi niitä Vanhan testamentin kohtia, joissa lukijaa on hyvä pysähtyä erityisen huolellisesti. Heprealaiskirje 10 selittää sen suoraan Kristuksen sanoiksi. Kun Jumalan Poika tuli maailmaan, hän lausui juuri tämän psalmin sanat. »Sentähden hän maailmaan tullessaan sanoo: 'Uhria ja antia sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit.'» (Hepr. 10:5)

Tämä asettaa Psalmin 40:6 erityiseen valoon. Se ei ole pelkästään Daavidin oma vuodatus. Se on profeetallinen sana, joka kantoi tuhat vuotta, kunnes se lausuttiin uudelleen niiden huulilla, joista Daavid oli vain varjokuva. Daavid tiesi jotakin uhrijärjestelmän rajoista, mutta hän ei nähnyt täysin millä tavalla nuo rajat ylitettäisiin. Kristus nähtiin ne kokonaan ja täytti ne omassa ruumiissaan.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja huomauttaa myös pienen, mutta merkittävän muutoksen. Hepreaksi psalmi sanoo »minun korvani sinä avasit.» Septuaginta, kreikankielinen Vanha testamentti, kääntää sen »ruumiin sinä minulle valmistit.» Tämä ei ole virhe vaan tulkinnallinen siirto, jota Pyhä Henki on käyttänyt Heprealaiskirjeen kirjoittajan kautta. Korvan avaaminen on kuvallinen ilmaus koko olemuksen alttiiksi asettamisesta. Kun ruumis valmistetaan kuuntelevaksi, ihminen on kokonaan käytettävissä. Heprean ja kreikan välinen ero ei muuta sanomaa, vaan syventää sitä.

Käydään siis tätä jaetta läpi kerros kerrokselta, sillä se vie meidät keskelle Kristuksen sydäntä.

Vanhan liiton uhrijärjestelmän tarkoitus

Aluksi on ymmärrettävä, miksi tämä jae kuulostaa ensisilmäyksellä niin radikaalilta. 3. Mooseksen kirja kuvasi yksityiskohtaisesti uhrijärjestelmän, jonka Jumala oli itse asettanut Israelille. Polttouhri, ruokauhri, syntiuhri, vikauhri, yhteysuhri, kaikki olivat Jumalan käskemiä. Niiden tarkat säännöt täytti pappikunta sukupolvi toisensa jälkeen. 4. Mooseksen kirjassa näemme määräyksiä siitä, mitä uhreja oli tuotava kuukauden ensimmäisenä päivänä, juhlapäivinä, jokaiselle tilaisuudelle.

Miten siis psalmisti voi sanoa »et sinä mielisty teurasuhriin»? Eikö Jumala itse asettanut nämä uhrit?

Vastaus on kahdessa osassa. Ensinnäkin uhrijärjestelmä oli alusta asti tarkoitettu vertauskuvaksi, ei lopulliseksi ratkaisuksi. Heprealaiskirje 9:9 sanoo: »Tämä on nykyistä aikaa tarkoittava vertauskuva, ja sen mukaisesti uhrataan lahjoja ja uhreja, jotka eivät kykene tekemään täydelliseksi omassatunnossaan sitä, joka jumalanpalvelusta toimittaa.» Vanhan liiton uhrit eivät kyenneet poistamaan syntiä omasta voimastaan. Ne olivat varjo siitä, mikä oli tulossa. Ne osoittivat eteenpäin kohti yhtä uhria, joka tulisi täyttämään kaiken sen mitä lukemattomat oinaat, mullikat ja kauriit eivät pystyneet.

Toiseksi Jumala ei ollut koskaan halunnut uhreja itsetarkoituksena. Hän halusi sydäntä, joka uhraa. Hän halusi kuuliaisuutta, josta uhri nousee. Kun nämä kaksi erotettiin, ja uhrit muuttuivat ulkonaiseksi rituaaliksi ilman sisäistä todellisuutta, ne menettivät arvonsa Jumalan silmissä.

Tämä on profeetallisen kirjallisuuden suuri teema. Aamos kirjoittaa 5:22: »Vaikka te tuotte minulle polttouhreja ja ruokauhrejanne, eivät ne minulle kelpaa, enkä minä katso teidän yhteysuhrienne, syöttövasikkainne, puoleen.» Jesaja 1:11 lausuu kovaa kieltä: »Mitä ovat minulle teidän paljot teurasuhrinne, sanoo Herra. Minä olen kyllästynyt oinas-polttouhreihin ja juottovasikkain rasvaan.» Jeremia 6:20 sanoo saman: »Teidän polttouhrinne eivät ole minulle otolliset, eivätkä teidän teurasuhrinne minulle kelpaa.»

Nämä eivät ole vastalauseita uhrijärjestelmää itseään vastaan, vaan sitä tilaa vastaan, johon kansa oli ajautunut. He toivat uhreja eivätkä eläneet niiden mukaan. He pesivät kätensä veressä ja menivät tekemään vääryyttä naapuriaan vastaan. Heidän koko uskonelämänsä oli muuttunut näytelmäksi, jonka takana ei ollut sydämen totuutta.

Samuelin sana Saulille

Tähän asetelmaan Samuelin kirjat tuovat ratkaisevan kohdan. Saul oli saanut käskyn tuhota Amalek kokonaan, mutta hän säästi kuninkaan ja parhaat eläimet. Sitten hän selitti Samuelille, että hän oli säästänyt eläimet uhrattavaksi Herralle. Tämä kuulosti hurskaalta. Eikö Herra haluaisi uhreja?

Samuelin vastaus 1. Sam. 15:22 on yksi Vanhan testamentin profeetallisen sanan kirkkaimpia hetkiä: »Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva.»

Tämä on koko jakeemme ydin pienessä kiteessä. Kuuliaisuus on parempi kuin uhri. Saul oli pannut uhrin kuuliaisuuden tilalle, ikään kuin hän voisi maksaa Jumalalle uhrein sen verran kuin oli ollut tottelematon. Tämä yritys ei toiminut. Jumala oli halunnut yhtä asiaa, kuuliaisuutta. Sitä ei voinut korvata yhdelläkään muulla asialla.

Hoosea julistaa saman totuuden Hoosea 6:6: »Sillä laupeutta minä haluan enkä uhria, ja Jumalan tuntemista enemmän kuin polttouhreja.» Tämän jakeen Jeesus lainasi kahdesti evankeliumeissa. Matteuksen 9:13 hän sanoo fariseuksille: »Menkää ja oppikaa, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria.' Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.» Matteuksen 12:7 hän sanoo saman uudelleen: »Jos tietäisitte, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria,' niin te ette tuomitsisi syyttömiä.»

Jumalan halun keskuksena ei ole milloinkaan ollut eläimen veri. Se on aina ollut ihmissydän, joka tuntee Jumalansa, joka rakastaa lähimmäistään, joka on kuuliainen Herran äänelle. Uhrit olivat tämän opetus, eivät korvaaja.

»Minun korvani sinä avasit»

Tulemme jakeen syvimpään kohtaan. »Minun korvani sinä avasit.» Heprean alkuteksti sanoo kirjaimellisesti »korvat olet kaivanut minulle.» Sana viittaa aukon kaivamiseen, jotain joka oli sulkeutunut, on nyt avattu.

Tähän liittyy yksi Vanhan testamentin kauneimmista kuvista. 2. Moos. 21:5–6 määrää, mitä tehdään orjalle, joka rakastaa isäntäänsä ja haluaa jäädä hänen luokseen ainiaan: »Niin hänen isäntänsä vieköön hänet Jumalan eteen ja asettakoon hänet ovea tai pihtipieltä vasten, ja hänen isäntänsä lävistäköön hänen korvansa naskalilla, ja hän olkoon hänen orjansa ainiaan.»

Tämä oli vapaaehtoisen orjuuden merkki. Heprealainen orja sai vapautensa seitsemäntenä vuotena. Mutta jos hän oli kokenut isännän talossa hyvyyttä, jos hän oli alkanut rakastaa siellä asuvia, jos hän halusi pysyä ainiaan, hän pyytäisi pysymistä. Silloin hänen korvansa lävistettiin oven pieleen. Korvalehteen jäi merkki, joka kertoi koko hänen elämänsä ajan: tämä mies on omasta tahdostaan, rakkaudesta, sitoutunut tämän talon palvelemiseen.

Kun Psalmi 40:6 sanoo »minun korvani sinä avasit», se kaikuu juuri tähän kuvaan. Tämä ei ole pakkoa. Tämä on rakkauden sitoumus. Korva on avattu, jotta se kuulisi ja jotta tahto seuraisi. Henkilö, joka tämän sanoo, asettaa itsensä Jumalan ainiaaksi orjaksi, ei pakosta vaan rakkaudesta.

Jesaja 50:4–5 antaa tästä toisen kuvan, ja tämä kohta on selvästi messiaaninen. Profeetta puhuu Herran palvelijasta: »Herra, Herra on minulle antanut opetuslasten kielen, niin että minä taidan sanalla virvoittaa väsynyttä, hän herättää aamu aamulta, herättää minun korvani kuulemaan opetuslasten tavalla. Herra, Herra on avannut minun korvani, minä en ole niskoitellut, en vetäytynyt pois.» Tämä on Kristuksen sana hänen omassa palveluksessaan. Hänen korvansa on avattu joka aamu kuulemaan Isän ääntä, ja hän ei niskoittele, ei vetäydy. Hän jatkaa, kunnes tehtävä on täytetty, vaikka tehtävä on risti.

Tästä syystä Jesajan luku 50 jatkuu jakeissa 6: »Selkäni minä annoin lyötäväksi, poskeni revittäväksi, en peittänyt kasvojani pilkalta enkä syljiltä.» Avattu korva johti kuolemaan asti kestävään kuuliaisuuteen.

Kristus, jolle ruumis valmistettiin

Heprealaiskirjeen 10:5 lukee siis Psalmin 40:6 Kristuksen sanoiksi. »Sentähden hän maailmaan tullessaan sanoo: 'Uhria ja antia sinä et tahtonut, mutta ruumiin sinä minulle valmistit.'»

Tämä on yksi syvimpiä lauseita Raamatussa. Maailmaan tullessaan, ennen Beetlehemin syntymää, Poika sanoi Isälle: ruumiin sinä minulle valmistit. Tämä viittaa neitsyt Marian kohtuun, mutta vielä enemmän siihen, että koko inkarnaatio oli Isän valmistama tila Pojalle. Hän ei joutunut ottamaan jonkin valmiin ihmisen ruumista. Hänelle valmistettiin ruumis nimenomaan tätä yhtä tehtävää varten, koko maailman syntien kantamista varten.

Heprealaiskirje 10 jatkaa tämän selventämistä. Jakeissa 11–12 kirjoittaja vertaa Vanhan liiton pappeja ja Kristusta: »Ja kaikki papit seisovat päivä päivältä palvelustaan toimittamassa ja usein uhraamassa, aina samoja uhreja, jotka eivät ikinä voi syntejä poistaa, mutta tämä on, uhrattuaan yhden ainoan uhrin syntien edestä, ainiaaksi istuutunut Jumalan oikealle puolelle.»

Vanhan liiton pappi seisoi. Ei hänelle ollut paikkaa istua. Hänen työnsä ei koskaan tullut valmiiksi. Yhden uhrin jälkeen tuli toinen, ja kolmas, ja neljäs. Pyhäinpäivän uhrit tehtiin vuosi vuodelta uudestaan. Päivittäiset uhrit tehtiin aamuin ja illoin loputtomiin. Pappi seisoi ikuisesti, koska tehtävä oli ikuisesti kesken.

Kristus istui. Hän uhrasi yhden uhrin, joka oli niin täydellinen, niin kattava, niin täydelliseen tehoava, ettei toista tarvittu. Kun hän huusi ristillä »se on täytetty», se oli oikeasti täytetty. Hän nousi, kävi sisään pyhimpään, asettui Isän oikealle puolelle, ja siellä hän istuu yhä. Ei seiso. Istuu. Koska hänen työnsä on valmis.

Filippiläiskirje 2:8 antaa tämän valmiiksi tehdyn työn ytimen: »Hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti.» Avattu korva johti aina ristille asti. Mikä psalmissa oli aavistus, tuli täydeksi todellisuudeksi Golgatalla.

Hänellä oli valta antaa

Yksi tärkeä lähikohta tähän on Jeesuksen oma sana Johanneksen evankeliumissa 10:18: »Ei kukaan sitä minulta ota, vaan minä annan sen itsestäni. Minulla on valta antaa se, ja minulla on valta ottaa se jälleen, sen käskyn minä olen saanut Isältäni.»

Tähän kytkeytyy syvä mysteeri. Kristusta ei pakotettu ristille. Hän kävi sinne kuuliaisuudesta. Hänen ruumiinsa otettiin häneltä, mutta vain siksi, että hän antoi sen. Tässä avautuu yksi kristologian syvimpiä paradokseja. Kristus ei ollut uhrin alainen vaan uhraaja itse. Hän oli sekä uhrattava että uhraaja. Hänellä oli valta säilyttää henkensä, mutta hän valitsi luopua siitä.

Lukekaamme tätä yhdessä Psalmin 40:6 kanssa. Psalmissa korva avataan kuuliaisuudelle. Heprealaiskirjeessä ruumis valmistetaan tehtävään. Johanneksessa Kristus sanoo, että hänellä on valta antaa henkensä. Kaikki kolme puhuvat samasta asiasta. Kristus ei ollut traagisen sattuman uhri. Hän oli kuuliaisuuden valitsija, ruumiin antaja, oman henkensä hallitsija, joka antoi sen vapaaehtoisesti.

Roomalaiskirje 15:3 kertoo saman: »Ei Kristuskaan elänyt itsellensä mieliksi, vaan niinkuin kirjoitettu on: 'Niiden herjaukset, jotka sinua herjaavat, ovat sattuneet minuun.'» Tämäkin oli avattu korva, joka kuunteli Isän tahtoa eikä omaa mukavuuttaan.

Aabraham, oinas ja täyttymys

Yksi Vanhan testamentin kuvat siitä, mitä Kristus tekisi, on Aabraham ja Iisak Moorian vuorella. 1. Moos. 22:13 kertoo: »Aabraham nosti silmänsä ja huomasi takanansa oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Aabraham meni, otti oinaan ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta.»

Iisak säästyi. Oinas uhrattiin sijasta. Se oli kuva siitä, että vuosisatoja myöhemmin samalla mäellä, Moorian alueella johon Jerusalem rakennettiin, toinen poika ei säästyisi. Aabrahamin Pojan sijasta uhrattu oinas oli vain kuva. Sen Pojan, jonka kohdalle tultaisiin, sijasta ei uhrattu mitään, koska hän itse oli se Karitsa, joka kantoi pois maailman synnin.

Aabrahamin oinas takertui sarvistaan pensaikkoon. Kristus orjantappurakruunun alla nojasi otsallaan piikkeihin. Aabrahamin uhri tuli Iisakin sijasta. Kristuksen uhri tuli meidän sijastamme. Pieni eläin tehtiin merkiksi siitä, mitä yksi Jumalan Poika tulisi tekemään. Mikä Aabrahamissa oli vain valju kuva, tuli täydeksi totuudeksi Kristuksessa.

Kun Heprealaiskirje sanoo, että Kristus istui kerran ainiaaksi, sen taustalla on kaikki nämä esikuvat, jotka olivat osoittaneet eteenpäin. Aabrahamin oinas, pääsiäisen karitsa, ylimmäispapin pukeutuminen sovituspäivänä, kaikki nämä huipentuivat siihen yhteen hetkeen, jolloin Karitsa, joka oli teurastettu maailman alusta lähtien, todella teurastettiin Golgatan kalliolla.

Kristus ei kumonnut, vaan täytti

Joku saattaisi kysyä: jos Vanhan liiton uhrit ovat lopullisesti täytetyt Kristuksessa, mitä Kristus sanoi laista yleisemmin? Matteuksen 5:17 hän selittää: »Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan, en minä ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään.»

Tämä sana on tärkeä. Kristus ei pyyhkinyt pois Vanhaa testamenttia. Hän täytti sen. Uhrijärjestelmä ei ollut Jumalan virhe, jonka Kristus tuli korjaamaan. Se oli Jumalan järjestelmä, joka osoitti eteenpäin Kristukseen. Kristuksen tultua se oli tehnyt tehtävänsä. Sitä ei enää tarvittu, koska se oli täyttynyt.

Luukkaan evankeliumi 24:44 vahvistaa tämän. Ylösnoussut Jeesus selittää opetuslapsille: »Tätä tarkoittivat minun sanani, kun minä puhuin teille ollessani vielä teidän kanssanne, että kaiken pitää käymän toteen, mikä minusta on kirjoitettu Mooseksen laissa ja profeetoissa ja psalmeissa.» Mooseksen laki, profeetat, psalmit, kaikki kolme Vanhan testamentin osaa olivat Kristuksesta. Hän oli koko Vanhan testamentin täyttymys.

Kun Kristus istui Isän oikealle puolelle, temppelin kalliossa repeäväs esirippu jakautui kahtia ylhäältä alas. Tämä oli merkki siitä, että Pyhä Henki itse oli ottanut päätökseksi: pyhin on nyt avoinna kaikille uskon kautta Kristukseen. Eläinuhrit eivät enää tarvinneet jatkua. Yksi uhri oli täyttänyt mitä mikään muu uhri ei voinut. Kuva oli kohdannut alkukuvansa, ja kuva voitiin laittaa pois.

Sydämen uhri

Heprealaiskirje ei tarkoita, että uhrit olisivat kokonaan kadonneet kristityn elämästä. Päinvastoin. Niiden luonne on vain muuttunut. Hepr. 13:15 puhuu kiitoksen uhrista: »Uhratkaamme siis hänen kauttansa Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät.» Roomalaiskirje 12:1 puhuu omasta ruumiista uhrina: »Antakaa ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi, tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.»

Nämä eivät ole sovituksen uhreja. Sovitus on tehty kerran ainiaaksi Kristuksessa. Nämä ovat kiitollisuuden uhreja, kuuliaisuuden uhreja, omakohtaisen sitoutumisen uhreja. Avattu korva johtaa elävään uhriin, jonka uskova antaa Jumalalle vastauksena hänen Karitsansa kautta saamaansa armoon.

Psalmin 51:16–17 antaa tämän kauneimmin: »Ei sinulle kelpaa teurasuhri, sen minä kyllä antaisin, polttouhri ei ole sinulle mieleen. Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki, särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.» Daavid kirjoitti tämän syntinsä ja katumuksen jälkeen Bathseban tapauksessa. Hänkin oivalsi, ettei kukaan eläin voinut korvata sitä mitä Jumala todella odotti. Hän odotti särjettyä sydäntä, joka palaa hänen luokseen.

Miikka 6:6–8 lausuu saman: »Mitä tuoden minä voisin käydä Herran eteen, kumartua korkeuden Jumalan eteen?... Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä hyvä on, ja mitä Herra sinulta vaatii: ei muuta kuin että teet sitä, mikä oikein on, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä.» Ei polttouhrit. Vaan oikeudenmukaisuus, laupeus ja nöyryys Jumalan edessä.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Päivän jae kutsuu meitä kolmeen asiaan, jotka kannattaa painaa mieleen.

Ensimmäinen on uhrijärjestelmän loppu. Sinun ei tarvitse tuoda mitään uhria omiesi syntien sovittamiseksi. Yhden ainoan uhrin on jo annettu. Se on niin täydellinen ja kattava, ettei toista tarvita. Jos yrität rakentaa hengellistä elämää sen päälle, että annat Jumalalle jotakin riittävää, kelvollista, hyvitäkseen omaa kelvottomuuttasi, sinä olet menneessä järjestelmässä. Kristuksessa olemme uudessa järjestelmässä, jossa vastaanotetaan, ei makseta. Pidä tämä lähellä sydäntä. Anteeksiantamus ei tule siitä, että ponnistelet enemmän. Se tulee Karitsasta, jonka veri on jo vuotanut.

Toinen on avoimen korvan etsiminen. Kun ymmärrät, ettei uhrijärjestelmä lopu vain ollakseen tarpeeton vaan jotta sen tilalle astuisi kuuliaisuus, kysymys ei ole »mitä minun pitäisi vielä uhrata» vaan »mihin korvani on avattu kuulemaan.» Avoin korva on kristityn elämän ydin. Se on se sama avoin korva, joka oli Kristuksella. Hän kuuli Isän äänen joka aamu ja seurasi sitä. Sinun korvasi avataan saman Hengen kautta. Hänen kuuleminen on suurempaa kuin minkään uhrin tuominen.

Kolmas on omistautumisen merkitys. 2. Mooseksen kirjan orja, joka antoi korvansa lävistettäväksi, valitsi tämän rakkaudesta. Hän oli kokenut isäntänsä hyvyyttä. Hän halusi pysyä ainiaan. Sama on kristityn elämän rakenne. Sinä et palvele Jumalaa siksi, että pakottaisit häneltä jotakin. Sinä palvelet, koska olet kokenut hänen hyvyyttään. Se on kokemuksesta noussut sitoutuminen, ei pakkoa. Tämä muuttaa kaiken. Hengellinen elämä, joka nousee tästä paikasta, ei väsytä. Hengellinen elämä, joka yrittää maksaa Jumalalle takaisin, väsyttää nopeasti. Lävistetty korva tarkoittaa rakkaudesta tehtyä päätöstä, jota ei oteta takaisin.

Lopuksi

»Teurasuhriin ja ruokauhriin et sinä mielisty, minun korvani sinä avasit.»

Tämä jae kantaa tuhansien vuosien historian. Se kantaa Vanhan liiton uhrijärjestelmän koko painon ja Uuden liiton täyttymyksen koko valon. Se on Daavidin sydän, mutta vielä enemmän, se on Kristuksen sydän. Maailmaan tullessaan hän sanoi nämä sanat. Ristillä riippuessaan hän eli ne todeksi.

Kristityn elämä on jakeen toista puolikasta toistuvasti. Sinun korvasi avataan joka aamu uudelleen. Et tuo uhreja, mutta tuot kuuliaisuuden. Et yritä maksaa, mutta seuraat. Et seiso jatkuvasti palvelustasi tehden, vaan istut Kristuksen valmiiden tekojen päälle ja sieltä käsin nouset elämään.

Kristus istui Isän oikealla puolella, koska työ on tehty. Sinä saat istua Kristuksen kanssa, koska hänen työnsä on sinun työsi. Avattu korva on ainoa työkalu, jota tarvitset. Avoinna kuulemaan Mestaria, joka itse oli avoinna kuulemaan Isäänsä, kuolemaan asti.

Aamen.