20. huhtikuuta

Daavidin sana ahdistuksen keskeltä

Psalmi 31 on Daavidin laulu, jossa hän kulkee läpi pelon, vainon, ystävien hylkäämisen, oman voimansa loppumisen. Hän kuvaa kuinka silmä on hiutunut surusta, kuinka elämä kuluu murheessa, kuinka hänestä on tullut särkynyt astia. Juuri tästä syvänteestä nousee psalmin viimeinen jae, kutsu, joka on suunnattu jokaiselle, joka kulkee samaa tietä.

»Olkaa lujat, ja olkoon teidän sydämenne rohkea, te kaikki, jotka Herraa odotatte.» Daavid ei puhu tätä korkealta paikalta, jonne ahdistus ei yllä. Hän puhuu sen miehen suulla, joka on itse koetellut Herran uskollisuuden. Kutsu lujuuteen ei ole käsky kovaksi tulemiseen, vaan rohkaisu pitää kiinni siitä, joka pitää kiinni meistä.

Odottamisen voima

Sama Daavid kirjoitti toisaalla saman opetuksen melkein samoin sanoin. Psalmissa 27:14 hän sanoo: »Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa.» Kaksi kertaa hän toistaa kutsun odottamiseen, ikään kuin tietäen kuinka helposti sydän väsyy. Lujuus ei synny puristamalla, se syntyy odottamalla.

Heprean kielessä odottaminen ei tarkoita passiivista istumista. Se tarkoittaa sitä, että ihminen kiinnittää koko olemuksensa Herraan, kuten köysi kiedotaan ankkuriin. Odottaja ei ole se, joka ei tee mitään. Odottaja on se, joka on lakannut luottamasta omaan kykyynsä ratkaista tilanne, on jättänyt itsensä Hänen ajoitukseensa.

Psalmi 146:5 julistaa tämän odottajan autuaaksi: »Autuas se, jonka apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa.» Autuus ei lepää siinä, että ahdistus poistuu, vaan siinä, että toivo kohdistuu oikeaan paikkaan. Maailma kutsuu autuaaksi sitä, joka ei tarvitse mitään. Raamattu kutsuu autuaaksi sitä, joka tietää tarvitsevansa Jumalaa.

Vahvistakaa hervonneet kädet

Jesaja kantaa saman kutsun eteenpäin omalle sukupolvelleen. Profeetta puhuu pakkosiirtolaisuuden uhan alla eläville: »Vahvistakaa hervonneet kädet, voimistakaa horjuvat polvet. Sanokaa hätääntyneille sydämille: Olkaa lujat, älkää peljätkö. Katso, teidän Jumalanne!» (Jes. 35:3 ja 4) Lujuuden perusta ei ole oma vahvuus, vaan se, että Jumala tulee.

Heprealaiskirje 12:12 ja 13 ottaa Jesajan sanat ja antaa ne uuden liiton seurakunnalle: »Ojentakaa hervonneet kätenne ja rauenneet polvenne; ja tehkää polut suoriksi jaloillenne, ettei ontuvan jalka nyrjähtäisi, vaan ennemmin parantuisi.» Sama kutsu kulkee profeetalta apostolille, vanhasta liitosta uuteen. Hervonneet kädet voivat ojentua. Rauenneet polvet voivat nousta. Ontuva jalka voi parantua, kun polku tehdään suoraksi.

Tämä parantuminen ei tapahdu yksinäisyydessä. Jesajan sanat ovat monikossa, samoin Heprealaiskirjeen kehotus. Seurakunnan tehtävä on rohkaista hätääntyneitä sydämiä, ojentaa kädet niille, jotka ovat hervonneet. Lujuus, johon meidät kutsutaan, on lujuutta yhdessä, ei yksin.

Voima tulee Hänen kirkkaudestaan

Paavali rukoilee kolossalaisten puolesta täsmälleen tätä lujuutta. Hän pyytää, että he tulisivat »hänen kirkkautensa väkevyyden mukaan kaikella voimalla vahvistettuina olemaan kaikessa kestäviä ja pitkämielisiä, ilolla.» (Kol. 1:11) Voima ei ole oma voima, se on Hänen kirkkautensa väkevyyttä. Kestävyys ei ole hammasta purematta puurtamista, se on iloa keskellä pitkää tietä.

Daavid itse oli kokenut tämän rohkaisun toteutuvan rukouksessa. »Sinä päivänä, jona minä huusin, sinä vastasit minulle; sinä rohkaisit minua: minun sieluni sai voiman.» (Ps. 138:3) Voima tulee silloin, kun sielu huutaa Herraa. Se ei nouse omasta sisältä, se laskeutuu ylhäältä vastauksena rukoukseen. Tästä syystä lujuuteen kutsutaan juuri Herraa odottavia.

Psalmi 29:11 antaa tälle vahvistukselle muodon: »Herra antaa kansallensa väkevyyden, Herra siunaa kansaansa rauhalla.» Väkevyys ja rauha kulkevat yhdessä. Ilman rauhaa väkevyys muuttuu kovuudeksi. Ilman väkevyyttä rauha muuttuu välinpitämättömyydeksi. Herra antaa molemmat, samasta lähteestä, samalle kansalle.

Kärsivällisyyden esikuvat

Jaakob muistuttaa seurakuntaa siitä, että odottaminen ja kestäminen kuuluvat kaikille uskoville. »Ottakaa, veljet, vaivankestämisen ja kärsivällisyyden esikuvaksi profeetat, jotka ovat puhuneet Herran nimessä.» (Jaak. 5:10) Profeetat eivät kestäneet sen tähden, että he olivat luonnostaan vahvoja. He kestivät sen tähden, että Herra, jonka nimessä he puhuivat, kantoi heitä.

Jaakob jatkaa: »Katso, me ylistämme autuaiksi niitä, jotka ovat kestäneet; Jobin kärsivällisyyden te olette kuulleet, ja lopun, jonka Herra antaa, te olette nähneet. Sillä Herra on laupias ja armahtavainen.» Lopun, jonka Herra antaa. Tämä on odottajan toivon ydin. Loppu ei ole ahdistuksessa, loppu on Hänen laupeudessaan.

Jeesus itse näki tämän taistelun selvimmin. Hän sanoi Simonille: »Simon, Simon, katso, saatana on tavoitellut teitä valtaansa, seuloakseen teitä niinkuin nisuja.» (Luuk. 22:31) Seulonta on todellista. Pelko on todellista. Vihollinen on todellinen. Silti Jeesus rukoili Simonin puolesta, ettei hänen uskonsa raukeaisi. Sama esirukoilija seisoo tänään meidän puolestamme.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Lujuus ei ole tunnetila, vaan suunta. Sinun ei tarvitse tuntea itseäsi vahvaksi ollaksesi luja. Sinun tarvitsee vain pitää sydämesi käännettynä Herraan päin. Hervonneet kädet saavat ojentua. Rauenneet polvet saavat nousta. Voima ei lähde sinusta, se laskeutuu sinuun, kun odotat.

Odota loppuun saakka. Job ei nähnyt loppua silloin, kun hän istui tuhkassa. Daavid ei nähnyt loppua silloin, kun hän huusi syvyydestä. Profeetat eivät nähneet loppua silloin, kun heitä vainottiin. Loppu kuitenkin tuli, ja se kantoi Herran laupeuden leimaa. Sinun loppusi kantaa saman leiman, sillä Herra on sama eilen, tänään, iankaikkisesti.

Herra, sinä tunnet sydämeni väsymyksen. Sinä näet hervonneet käteni, horjuvat polveni, hätääntyneet ajatukseni. Anna minun odottaa sinua tänään, älä päästä minua irti, vaikka oma otteeni pettäisi. Vahvista minua kirkkautesi väkevyyden mukaan, anna sieluni saada voima sinun vastauksestasi. Jeesuksen Kristuksen, ainoan Vapahtajan, nimessä.

Aamen.