14. huhtikuuta

Psalmin viimeinen sana

Psalmi 13 on lyhyt, mutta sen sisällä kulkee koko ihmisen sielunmaisema. Daavid aloittaa huudolla, joka on tuttu jokaiselle, joka on koskaan odottanut Jumalan vastausta liian kauan: »Kuinka kauan sinä, Herra, minut yhäti unhotat, kuinka kauan kätket minulta kasvosi?» Sama kysymys toistuu neljästi muutaman jakeen sisällä. Daavidin sielu on uupunut, vihollinen lähellä, kuolema näyttää voittajalta.

Juuri tähän pimeyteen päättyy psalmi, jonka viimeinen säe on päivän jae: »Mutta minä turvaan sinun armoosi; riemuitkoon minun sydämeni sinun avustasi. Minä veisaan Herralle, sillä hän on tehnyt minulle hyvin.» Olosuhteet eivät ole vaihtuneet kahdessa jakeessa. Vihollinen seisoo yhä ovella. Daavidin sielun suunta on kuitenkin kääntynyt, hän on löytänyt sen kallion, joka kantaa hänet pimeydenkin läpi.

Mutta minä turvaan

Pieni sana mutta kantaa koko jakeen painon. Se asettuu kaiken aiemmin sanotun viereen, ei kiellä sitä, ei sivuuta sitä. Daavid ei väitä, ettei pimeys ole todellinen. Hän vain asettaa sen rinnalle suuremman todellisuuden, Herran armon, joka ei ole kadonnut mihinkään, vaikka tunteet sen toisinaan piilottavat näkyvistä.

Heprean sana, joka on käännetty turvaamiseksi, tarkoittaa kirjaimellisesti pakenemista suojaan. Se on linnun liike äidin siipien alle myrskyn lähestyessä. Daavid ei turvaudu omaan voimaansa, ei suunnitelmiinsa, ei edes uskonsa määrään, hän pakenee Herran armon turviin. Tämä on yksinkertaista, lapsenomaista, eikä sitä voi korvata millään monimutkaisemmalla.

Turvaaminen ei ole täällä tunne, vaan ratkaisu. Se on suuntautumista. Daavid valitsee, minne hän menee, vaikka koko sydän vetäytyisi epäilykseen. Sama valinta kuuluu Psalmin 116:7 sanoissa: »Palaja, sieluni, takaisin lepoosi, sillä Herra on tehnyt sinulle hyvin.» Sielu ei mene lepoonsa itsestään, sitä on kutsuttava, sitä on käännytettävä, sitä on muistutettava.

Riemuitkoon sydämeni

Daavid ei käske sydämensä iloita siitä, mikä on muuttunut, vaan siitä, mikä Jumala on. Riemu nousee Herran avusta, ei olosuhteiden muutoksesta. Tämä on ratkaiseva ero. Iloa, joka odottaa olosuhteita, joudutaan odottamaan loppuun saakka. Iloa, joka lepää Herran luonteen päällä, voi syttyä jo nyt, vaikka taistelu olisi vielä kesken.

Psalmi 21:13 vahvistaa saman: »Nouse voimassasi, Herra! Laulaen ja veisaten me ylistämme sinun väkevyyttäsi.» Ylistys ei ala voiton jälkeen, vaan voiton lupauksen tähden. Daavid lauloi monen taistelunsa edellä, ei vain niiden jälkeen. Hän tiesi, että ylistäminen on itsessään aseen ottamista käteen, sydän, joka veisaa Herralle, ei jää epäilyksen valtaan.

Psalmissa 119:7 sama kiitollisuus saa toisen sävyn: »Minä kiitän sinua vilpittömällä sydämellä, kun opin sinun vanhurskautesi oikeudet.» Vilpitön sydän ei piilottele tunteitaan Herralta. Se ei teeskentele iloa, kun sitä ei ole. Se kuitenkin oppii, että Jumalan tunteminen synnyttää sellaisen kiitollisuuden, joka kestää senkin yön, jolloin ympärillä on hiljaista.

Hän on tehnyt minulle hyvin

Jakeen viimeinen lause on muistamisen lause. Daavid ei katso vain eteensä, vaan myös taakseen. Herra on tehnyt minulle hyvin. Tämä menneisyys ei ole pakomatka nykyhetkestä, vaan polttoaine sille, että voi luottaa myös tähän hetkeen. Sama Jumala, joka kantoi eilen, kantaa tänään. Sama armo, joka riitti silloin, riittää nyt.

Psalmi 116:7 nostaa esiin saman muistin liikkeen: »Herra on tehnyt sinulle hyvin.» Sielun lepo löytyy siitä, mitä Herra on tehnyt, ei siitä, mitä sielu itse osaa. Muisto Herran hyvyydestä on yksi voimakkaimmista lääkkeistä epäuskoa vastaan. Pimeydessä emme näe, valossa muistamme nähneemme. Sen muiston varassa voi turvata pimeydessäkin.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Anna sydämellesi lupa sanoa mutta. Älä kiellä sitä, mikä on raskasta. Älä myöskään pysähdy siihen. Daavid ei selittänyt pimeyttään pois, hän asetti sen viereen suuremman totuuden Herran armosta. Saman pienen sanan voit lausua tänään. Olosuhteet ovat sitä mitä ovat, mutta minä turvaan sinun armoosi.

Ylistä ennen kuin näet. Riemu, joka odottaa olosuhteiden muutosta, viipyy kauan. Riemu, joka lepää Herran luonteen päällä, syttyy tänään. Älä odota, että tunteet kääntyvät ensin. Käännä suusi ensin, suuntaa sydämesi Herraa kohti, niin tunteet seuraavat aikanaan perässä. Tämä ei ole teeskentelyä, se on uskon liikettä.

Muista, mitä Herra on tehnyt sinulle. Pidä elävänä se hyvä, jonka olet Jumalalta saanut. Kirjoita se ylös, jos tarvitsee. Sano se ääneen omalle sielullesi. Hän on tehnyt sinulle hyvin. Sama Herra on tänään sama, eikä Hänen armonsa ole vähentynyt yhdelläkään pisaralla. Sielun lepo löytyy tästä muistosta, ei siitä, että ymmärrät kaiken nykyhetkessäsi.

Herra, kiitos siitä, että armosi kantaa minua silloinkin, kun en sitä tunne. Opeta sieluani palaamaan lepoonsa sinun luoksesi. Anna sydämeni veisata sinulle, vaikka taistelu olisi vielä kesken, sillä sinä olet tehnyt minulle hyvin, etkä jätä minua nytkään. Jeesuksen Kristuksen, ainoan Vapahtajan, nimessä.

Aamen.