26. maaliskuuta

Todistus, joka kantaa

Psalmi 66 on kiitoslaulu, joka alkaa koko maan kutsulla riemuita Jumalalle. Sen loppupuolella ääni kuitenkin hiljenee, laulaja siirtyy kansan kuorosta yhden ihmisen todistukseen. Hän kertoo, mitä Jumala on tehnyt juuri hänen sielulleen. Tästä henkilökohtaisesta kokemuksesta nousee päivän jae, jossa todistus tiivistyy yhteen lauseeseen: »Mutta Jumala kuuli minua ja otti vaarin minun rukoukseni äänestä. Kiitetty olkoon Jumala, joka ei hyljännyt minun rukoustani eikä ottanut minulta pois armoansa.»

Jakeen edellä psalmista tunnustaa, että jos hänellä olisi sydämessään vääryyttä, Herra ei häntä kuulisi. Tämän tunnustuksen jälkeen tulee sana mutta. Se on koko jakeen sarana. Vääryys olisi sulkenut taivaan, armo on avannut sen. Rukous, joka olisi voinut hukkua, tuli kuulluksi. Tämä ei ole laulajan oma ansio, tämä on Jumalan laupeuden ihme.

Hän on kallistanut korvansa

Toinen psalminkirjoittaja avaa saman kokemuksen omin sanoin: »Minä rakastan Herraa, sillä hän kuulee minun ääneni ja rukoukseni; sillä hän on kallistanut korvansa minun puoleeni, ja minä huudan häntä avuksi kaiken elinaikani.» (Ps. 116:1-2) Kuva on hellä. Jumala ei kuule ihmistä etäältä, ylhäältä, virallisesti. Hän kallistaa korvansa, niin kuin isä kumartuu lapsensa kasvojen lähelle kuullakseen, mitä tämä kuiskaa.

Tästä kuulluksi tulemisesta syntyy rakkaus. Psalmista ei sano rakastavansa Herraa siksi, että hän on niin hartaasti päättänyt rakastaa. Hän sanoo rakastavansa Herraa siksi, että Herra kuuli. Rakkaus syntyy kohtaamisesta, ei suorituksesta. Sielu, joka kerran on tullut kuulluksi syvyydestään, ei enää epäröi, kenelle se elinaikansa huudot suuntaa.

Valitusvirsien kirjoittaja istui raunioissa, hänenkin todistuksensa on saman muotoinen: »Minä huusin sinun nimeäsi, Herra, kuopan syvyydestä. Sinä kuulit minun huutoni: 'Älä peitä korvaasi minun avunhuudoltani, että saisin hengähtää'.» (Valit. 3:55-56) Kuopan syvyys ei estä Jumalaa kuulemasta. Mikään etäisyys ei ole liian suuri Hänen korvalleen.

Hänen rukouksensa kuultiin

Heprealaiskirje vie meidät Jeesuksen rukouselämän ääreen: »Ja lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa; ja hänen rukouksensa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden.» (Hepr. 5:7) Vapahtaja itse rukoili huudolla ja kyynelillä. Hänen rukouksensa kuultiin. Tämä on rohkaisua jokaiselle, joka tänään rukoilee kyynelten läpi.

Getsemanen yössä Jeesus pyysi, että malja menisi ohi. Vastaus tuli, ei maljan poistamisena, vaan voiman antamisena sen juomiseen. Rukous kuultiin, vaikka vastauksen muoto oli toinen kuin pyyntö. Tämä auttaa ymmärtämään, mitä kuulluksi tuleminen Raamatussa tarkoittaa. Se ei aina tarkoita pyynnön toteutumista pyytäjän aikataulussa, se tarkoittaa Isän vastaamista parhaalla mahdollisella tavalla.

Daavidkin lauloi tätä samaa todistusta: »Kaikesta sydämestäni minä kiitän sinua, Herra, minun Jumalani, ja kunnioitan sinun nimeäsi iankaikkisesti; sillä sinun armosi on suuri minua kohtaan, sinä olet pelastanut minun sieluni tuonelan syvyydestä.» (Ps. 86:12-13) Pelastettu sielu ei jaksa olla kiittämättä. Kiitos kumpuaa ymmärryksestä, kuinka syvältä on nostettu.

Eikä ottanut minulta pois armoansa

Päivän jakeen viimeinen lause on yhtä painava kuin ensimmäinen. »Eikä ottanut minulta pois armoansa.» Psalmista oli pelännyt molempia, sitä, että Jumala kääntyy pois, ja sitä, että armo otetaan pois. Daavid rukoili saman pelon keskellä Psalmissa 51:11: »Älä heitä minua pois kasvojesi edestä, äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi.»

Tämä on ihmissydämen syvin pelko, että synti tai oma kelpaamattomuus erottaisi lopullisesti Jumalasta. Päivän jae vastaa tähän pelkoon. Hän ei hyljännyt, Hän ei ottanut pois. Armo, joka oli olemassa ennen rukousta, on yhä olemassa rukouksen jälkeen. Se ei ole loppunut, se ei ole vähentynyt, se on yhä laulajan päällä.

Tästä syntyy ylistys, joka kaikuu Psalmista 68:35: »Peljättävä on Jumala, joka ilmestyy sinun pyhäköstäsi, Israelin Jumala. Hän antaa kansallensa voiman ja väkevyyden. Kiitetty olkoon Jumala.» Kuulluksi tullut sielu liittyy kuoroon, joka kaikuu polvesta polveen. Kiitetty olkoon Jumala, samat sanat toistuvat eri laulajien suussa eri vuosisatoina.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Jumala kuuntelee sinua tarkkaan. Hän on kallistanut korvansa puoleesi, niin kuin isä kumartuu lapsensa lähelle. Sinun ei tarvitse huutaa kovempaa saadaksesi Hänet kuulemaan. Sinun ei tarvitse muotoilla sanojasi taitavammin. Hän kuulee jo kuiskauksen, jonka tuskin uskallat ääneen lausua. Hän kuulee myös sen, mikä jää sanojen taakse, kyyneleisiin, hengitykseen, hiljaisuuteen.

Pidä todistusta yllä. Psalmista ei jättänyt kuulluksi tulemisen kokemusta hiljaiseksi. Hän kertoi sen seurakunnan keskellä. Sinunkin elämässäsi on hetkiä, joina Jumala on kuullut. Älä anna niiden hautautua. Muistuta itseäsi, kerro lähimmäisellesi, kiitä ääneen. Todistus, jota ei kerrota, kuolee. Todistus, joka kerrotaan, vahvistaa sekä kertojan että kuulijan uskoa.

Lepää armon pysyvyydessä. Hän ei ole ottanut armoansa pois. Tämä on tämän päivän totuus, vaikka eilinen olisi mennyt kuinka. Armo on yhä paikallaan, korva on yhä kallistettuna, kasvot ovat yhä sinua kohti käännetyt. Tule rohkeasti, kiitetty olkoon Jumala.

Herra, kiitos siitä, että kuulet minua. Kiitos siitä, että et ole hyljännyt rukoustani etkä ottanut pois armoasi, vaikka sydämeni on usein horjunut. Kallista tänäänkin korvasi puoleeni, anna minun tulla luoksesi rohkeasti, niin kuin lapsi tulee isänsä luo. Opeta minua kiittämään ääneen, todistamaan siitä, mitä olet tehnyt. Jeesuksen Kristuksen, ainoan Vapahtajan, nimessä.

Aamen.