24. maaliskuuta

Laulu paluun tieltä

Psalmi 126 on Siionin laulu, jota veisattiin pyhiinvaeltajien astellessa kohti Jerusalemia. Sen taustalla seisoo Babylonin pakkosiirtolaisuuden päättyminen, hetki, jolloin kansa palasi raunioituneeseen maahansa. Psalmi alkaa muistelemalla sitä iloa, jonka paluu toi, se päättyy lupaukseen, joka kantaa eteenpäin.

Päivän jae syntyy kahden todellisuuden välissä. Toinen on kyyneleet, toinen on riemu. »Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät; he palajavat riemuiten, kun lyhteensä tuovat.» Psalmista ei kiellä itkua, hän ei pyydä lukijaa hymyilemään väkisin. Hän asettaa itkun osaksi suurempaa kaarta, jonka loppu on Herran kädessä.

Kuva on otettu pellolta. Muinaisessa Lähi-idässä kuivuuden vuosina kylväjä joutui antamaan viimeiset jyvänsä maahan tietämättä, nouseeko niistä satoa. Hän kylvi sen, mitä olisi voinut syödä. Kyyneleet eivät olleet vertauskuvaa, ne olivat aitoa surua kylvöhetkellä. Lupaus oli, että itku ei jäisi viimeiseksi sanaksi.

Murhe muuttuu iloksi

Jeesus otti saman kuvan opetuslapsilleen viimeisenä iltana ennen ristiä. »Totisesti, totisesti minä sanon teille: te joudutte itkemään ja valittamaan, mutta maailma on iloitseva; te tulette murheellisiksi, mutta teidän murheenne on muuttuva iloksi.» (Joh. 16:20) Hän ei sanonut, että murhe katoaisi ohitse, vaan että se muuttuisi joksikin toiseksi.

Muutaman jakeen päässä Hän lisäsi vielä: »Niin on myös teillä nyt murhe; mutta minä olen taas näkevä teidät, ja teidän sydämenne on iloitseva, eikä kukaan ota teiltä pois teidän iloanne.» (Joh. 16:22) Tämä on ilo, jota ei voi varastaa. Sen lähde on ylösnoussut Kristus, joka on voittanut sen kuoleman, jonka edessä kyyneleet vuotivat.

Vuorisaarnan autuaaksijulistuksissa Jeesus sanoi saman lyhyemmin. »Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.» (Matt. 5:4) Murhe ei sulje pois autuutta, päinvastoin, murheellinen on lähellä lohduttajaa. Pyhä Henki on saanut nimen Parakletos, vierellä kulkija, lohduttaja. Hän ei ole etäällä itkijän vuoteesta.

Jesaja näki saman päätöksen jo kaukaa edeltä. »Niin Herran vapahdetut palajavat ja tulevat Siioniin riemuiten, päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus pakenevat.» (Jes. 35:10) Kotiin palaava ei kanna enää lyhteitään yksin, ne kannetaan riemulla.

Mitä kylvät, sitä myös niität

Paavali tunsi tämän psalmin sydämessään, kun hän kirjoitti Galatalaisille. »Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää.» (Gal. 6:7–8) Kylvämisen laki kantaa läpi koko Raamatun.

Tämän jälkeen Paavali kirjoittaa lauseen, joka kuuluu suoraan kyyneliä kylväville. »Ja kun hyvää teemme, älkäämme lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos emme väsy.» (Gal. 6:9) Sadon aika on Jumalan kädessä, se ei aina ole heti. Lannistuminen on suurin uhka, ei kyyneleet itse.

Joelin kirja kuvaa saman lupauksen sateen kielellä. »Ja te, Siionin lapset, iloitkaa ja riemuitkaa Herrassa, teidän Jumalassanne, sillä hän antaa teille syyssateen, vanhurskauden mukaan, vuodattaa teille sateen, syyssateen ja kevätsateen, niinkuin entisaikaan.» (Joel 2:23) Kylvö ja sade kuuluvat yhteen, niittäjä saa kantaa lyhteitä.

Pelastuksen lähteistä

Jesaja antaa kylvön ja niiton kuvan rinnalle vielä toisen, lähteen kuvan. »Sinä päivänä sinä sanot: 'Minä kiitän sinua, Herra, sillä sinä olit minuun vihastunut, mutta sinun vihasi asettui, ja sinä lohdutit minua.'» (Jes. 12:1) Heti perään hän jatkaa: »Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.» (Jes. 12:3) Kyyneleet eivät kuivu maahan, ne palaavat sateena, joka kastelee pelastuksen lähteet.

Jesaja kuvaa myös sen kansan, joka oli pimeydessä. »Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus.» (Jes. 9:2) Ilo, jonka Jumala antaa, on samaa lajia kuin elonajan ilo, samaa lajia kuin saaliinjaon riemu. Se ei jää sisäiseksi tunteeksi, se täyttää koko olemuksen.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Kyyneleet eivät ole merkki epäuskosta. Psalmista ei tuomitse itkijää, hän siunaa hänet. Jos kannat tällä hetkellä siementä märissä käsissä, et ole pudonnut ulos Herran lupauksista. Olet kylvämisen vaiheessa, jonka Hän tuntee. Itkien kylvävälle on luvattu sato, ei häpeää.

Älä lopeta kylvämistä, vaikka kyyneleet vuotaisivat. Suurin houkutus surun keskellä on jättää siemen säkkiin, säästää se itselleen. Paavalin sana kantaa juuri tämän hetken yli: hyvän tekeminen ei saa pysähtyä väsymykseen. Sadon aika tulee. Sen aikataulu ei ole sinun, vaan Hänen.

Luota muutokseen, jota et vielä näe. Jeesus lupasi, että murhe muuttuu iloksi, ei vain väistyy ilon tieltä. Kyyneleet itse muuttuvat osaksi sitä satoa, jonka Herra kantaa kotiin. Ne eivät katoa hukkaan, ne tulevat lyhteiksi Hänen käsissään. Tämä on lupaus, jota maailma ei tunne, sen kantaa vain Hän, joka itse itki Lasaruksen haudalla.

Herra, sinä näet ne kyyneleet, jotka tänään vuotavat tuntemattomille. Sinä tunnet kylvön, jonka olen tehnyt särkyneenä, sinä tunnet siemenen, jonka olen jättänyt maahan epätoivoisena. Anna minun luottaa siihen, että itku ei jää viimeiseksi sanaksi. Tuo aikanasi lyhteet kotiin, ja täytä suuni riemulla, kun palaan eteesi. Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Aamen.