6. maaliskuuta

Kuopasta kalliolle

Psalmi 40 alkaa muistolla. Daavid katsoo taaksepäin paikkaan, jossa hänen jalkojensa alla ei ollut mitään pitävää. »Ja hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni.» Tässä yhdessä lauseessa on koko pelastuksen kaari: kuopan syvyys, nostavan käden voima, kallion kestävyys, askelten varmuus.

Lokainen lieju ei ole pelkkä runokuva. Heprean sana puhuu paikasta, johon ihminen vajoaa ilman omaa hallintaa. Mitä enemmän siellä ponnistelee, sitä syvemmälle uppoaa. Daavid ei sanoja, että hän olisi noussut itse. Hän sanoo, että Herra nosti. Pelastus on aina toisen käden työtä.

Saman kokemuksen jakoi Joona meren syvyydessä. »Vedet piirittivät minut aina sieluun asti, syvyys ympäröitsi minut, kaisla kietoutui päähäni.» Hänen tilansa oli vielä raskaampi, sillä hän oli itse paennut Herraa. Silti sama käsi tavoitti hänet: »Mutta sinä nostit minun henkeni ylös haudasta, Herra, minun Jumalani.» Joonan rukous Tarsiin matkalla kelvanneen kapinan jälkeen todistaa, että Herra nostaa, vaikka kuopan olisi itse kaivanut.

Kallio, joka on liian korkea

Daavid huutaa toisessa psalmissa: »Maan ääristä minä sinua huudan, kun sydämeni nääntyy. Saata minut kalliolle, joka on minulle liian korkea.» Tämä on rukouksen sydän. Lukija ei pyydä kalliota, jolle hän voisi itse kiivetä. Hän pyytää kalliota, joka on liian korkea hänelle, kallion, jolle hänet on kannettava.

Psalmissa 27 sama kuva avataan suojan kannalta: »Sillä hän kätkee minut majaansa pahana päivänä, hän suojaa minua telttansa suojassa, korottaa minut kalliolle.» Kallio ei ole vain perusta jaloille, se on myös turvapaikka myrskyssä. Jalkojen alla se kannattaa, ympärillä se suojaa.

Jeesus itse vahvisti tämän kuvan vuorisaarnan lopussa. »Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu.» Kallio, jolle Daavid nostettiin, on sama kallio, jolle Jeesus käskee rakentamaan. Hän itse on tuo kallio.

Vahvistetut askeleet

Kuopasta nostaminen ei jää ensimmäiseen askeleeseen. Daavid sanoo, että Herra vahvisti hänen askeleensa. Pelastus jatkuu vaelluksena, jossa jokainen askel saa saman tuen kuin ensimmäinen. »Herra vahvistaa sen miehen askeleet, jonka tie hänelle kelpaa.» (Ps. 37:23)

Psalmissa 119 rukoilija pyytää tätä apua sanan kautta: »Tee minun askeleeni vakaviksi sanallasi äläkä salli minkään vääryyden minua hallita.» Askelten vakaus syntyy sanan kestävyydestä. Kallio jalkojen alla ja sana mielessä kuuluvat yhteen. Kumpikaan ei riitä yksin, yhdessä ne kantavat lukijan päivän pituuden.

Uusi virsi suussa

Nostamisen jälkeen tulee laulu. »Hän antoi minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme.» Daavid ei sano keksineensä laulua, hän sanoo Herran antaneen sen. Uusi virsi ei ole vanhan kertausta, eikä se ole opittu sanoista, vaan se nousee uudesta kokemuksesta Herran armosta. Ihminen, joka on nostettu kuopasta, ei voi laulaa vanhaa laulua.

Psalmissa 33 sama kutsu kaikuu seurakunnalle: »Veisatkaa hänelle uusi virsi, helkyttäkää kieliä ihanasti ja riemullisesti.» Kiitos on pelastetun luonnollinen vastaus. Sitä ei tarvitse tuottaa, se nousee sisältä, koska Herra on tehnyt sen, mitä lukija ei itse pystynyt tekemään. »Sillä sinun armosi on suuri minua kohtaan, sinä olet pelastanut minun sieluni tuonelan syvyydestä.» (Ps. 86:13)

Psalmi 40:3 jatkaa kuitenkin yllättävällä tavalla. Laulu ei jää yksityiseksi. »Sen näkevät monet ja pelkäävät ja turvaavat Herraan.» Yhden ihmisen pelastus on toisten ihmisten kutsu. Kun lokaisesta liejusta nostettu lähtee laulamaan, ympärillä olevat näkevät jotakin, mikä ei ole peräisin hänestä itsestään. He näkevät Herran työn, ja heidän sydämensä kääntyy turvaamaan samaan käteen.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Älä mittaa kuoppaa väärin. Lokainen lieju voi näyttää loputtomalta, kun sinne on vajottu. Daavid oli siellä, Joona oli siellä, monet vanhurskaat ovat sinne vajonneet. Herra ei katso kuopan syvyyttä, vaan sieltä nousevaa huutoa. »Sinä virvoitat meidät jälleen henkiin, ja maan syvyyksistä sinä tuot meidät takaisin.» (Ps. 71:20)

Anna nostaa itsesi. Pelastus ei ole oman ponnistelun palkka. Mitä enemmän liejussa potkii, sitä syvemmälle uppoaa. Avaa kätesi, anna Herran tarttua. Hän on se, joka asettaa jalat kalliolle, hän on se, joka vahvistaa askeleet. Sinun osasi on ottaa vastaan.

Anna laulun kuulua. Pelastettu ihminen ei voi vaieta. Uusi virsi suussa ei ole esitys, vaan todistus. Joku ympärilläsi tarvitsee nähdä, että kuopasta on tie ulos. Sinun laulusi voi olla se hetki, jossa toinen alkaa pelätä Herraa, alkaa turvata häneen.

Herra, kiitos siitä, että sinä nostat lokaisesta liejusta. Sinä asetat jalat kalliolle, joka ei petä, sinä vahvistat askeleet, jotka muuten horjuvat. Anna suuhumme uusi virsi, kiitoslaulu sinulle, niin että monet näkevät, pelkäävät, turvaavat sinuun. Jeesuksen Kristuksen, sen kallion, jolle huone kestää, nimessä.

Aamen.