4. maaliskuuta

Syvyydestä nouseva kysymys

Psalmi 130 alkaa huudosta syvyydestä. Laulaja ei seiso vuoren huipulla katsomassa kauas, hän on alhaalla, sellaisessa paikassa, jossa omat voimat ovat loppuneet. Juuri tästä syvyydestä nousee kysymys, jota harva uskaltaa kysyä rehellisesti: »Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää?»

Kysymys ei odota vastausta, sillä vastaus on jo sisäänrakennettu. Ei kukaan. Ei yksikään. Daavid sanoo Psalmissa 143:2: »Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi.» Paavali tiivistää saman Roomalaiskirjeessä 3:20: »ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto.»

Tämä on uskon ensimmäinen totuus, jonka ihminen oppii vasta syvyydessä. Niin kauan kuin ihminen vertaa itseään toiseen ihmiseen, hän löytää aina jonkun, joka on häntä huonompi. Sinä hetkenä, jolloin Herra astuu mittapuuksi, vertailut katoavat. Pyhän valossa ei jää piiloa, ei selitystä, ei puolustautumista.

Mutta sinun tykönäsi

Jakeen käännekohta on yhdessä sanassa: mutta. Tämä yksi sana erottaa epätoivon ja toivon, kuoleman ja elämän. Kysymys oli musertava, vastaus on vapauttava: »Mutta sinun tykönäsi on anteeksiantamus.» Anteeksiantamus ei ole jossakin etäällä, ei ihmisen ansaittavissa, ei rituaalien sisällä. Se on Herran tykönä, Hänen oman olemuksensa keskellä.

Daniel rukoili saman totuuden pakkosiirtolaisuuden keskellä: »Herran, meidän Jumalamme, on armo ja anteeksiantamus, sillä me olemme olleet hänelle uppiniskaiset.» (Dan. 9:9) Huomaa järjestys. Armo ei tule sen jälkeen, kun ihminen on tehnyt itsestään kelvollisen. Armo tulee juuri sille, joka tietää olleensa uppiniskainen, eikä silti pakene Herran kasvojen edestä.

Daavid lauloi Psalmissa 86:5: »Sillä sinä, Herra, olet hyvä ja anteeksiantavainen, suuri armossa kaikille, jotka sinua avuksensa huutavat.» Jesaja kutsui samaa kansaa palaamaan: »Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.» (Jes. 55:7)

Paljon anteeksiantamusta. Ei niukasti, ei mitattuna, ei säästäen. Herra ei anna anteeksi vastahakoisesti, kuin pakotettuna. Hänellä on anteeksiantamusta enemmän kuin meillä on syntiä. Tämä on evankeliumin perustus, joka kantaa Vanhasta liitosta Uuteen liittoon ilman katkoksia.

Anteeksiantamus Kristuksessa

Vanhan testamentin lupaus täyttyy Kristuksessa. Jeremialle Herra sanoi: »minä puhdistan heidät kaikista heidän pahoista teoistansa, joilla he ovat rikkoneet minua vastaan, ja minä annan anteeksi kaikki heidän pahat tekonsa.» (Jer. 33:8) Tämä lupaus sai lihan ja veren, kun Sana tuli ihmiseksi.

Paavali kirjoittaa Kolossalaiskirjeessä 1:14: »Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen.» Anteeksiantamus ei kellu enää lupauksena tulevaisuudessa, se on saatu, se on omistettu Hänessä. Toisessa Korinttilaiskirjeessä 5:19 sama totuus avautuu sovituksen sanaksi: »Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan.»

Tämä on psalmin syvyydestä huutavan vastauksen täyttymys. Synnit eivät jää Herran mieleen, koska Hän on ne pannut Poikansa hartioille. Ristillä tapahtui se, mitä Psalmi 130 odotti. Anteeksiantamus tuli ihmiselle hintaan, jonka ihminen ei voi maksaa, jonka Jumala itse maksoi.

Että sinua peljättäisiin

Jakeen loppu yllättää usein lukijan. Anteeksiantamus annetaan, »että sinua peljättäisiin». Ihminen kuvittelee, että anteeksianto tekisi Jumalasta vähemmän pelättävän, helpomman, etäisemmän. Raamatun logiikka kulkee toisin päin. Juuri se, että saamme anteeksi, herättää aidon Herran pelon.

Salomo rukoili tämän temppelin vihkimisessä: »Niin kuule silloin taivaasta, asuinpaikastasi, ja anna anteeksi... Jotta he sinua pelkäisivät niin kauan kuin he elävät tässä maassa.» (1. Kun. 8:39-40) Pelko tässä ei ole kauhua, vaan kunnioitusta, joka syntyy siitä, että ihminen näkee kenelle hän on velkaa, kenen edessä hän seisoo armahdettuna.

Jeremia näkee saman ilmiön kansojen tasolla. Kun Herra antaa anteeksi ja siunaa kansansa, pakanat »peljästyvät ja vapisevat kaikkea sitä hyvää ja kaikkea sitä onnea, jonka minä sille annan.» (Jer. 33:9) Hyvyys herättää pelon, koska hyvyys paljastaa, kenen kanssa olemme tekemisissä. Ankaruus voi tehdä ihmisestä kovan, hyvyys tekee hänestä nöyrän.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Tunnusta syvyys. Älä yritä nousta omin voimin sieltä, missä olet. Psalmin laulaja ei kiipeä ylös ennen huutamista, hän huutaa juuri sieltä, missä on. Herra kuulee syvyydestä nousevan äänen. Hän ei vaadi sinulta puhdistettua tilaa, ennen kuin saat tulla, Hän kutsuu sinut sellaisena kuin olet.

Ota vastaan anteeksiantamus. Kristuksessa anteeksisaaminen on todellinen, ei tunne, vaan tosiasia. Älä elä kuin se olisi ehdollinen, älä elä kuin sinun tulisi vielä ansaita se. Hän, joka uhrasi Poikansa, ei pidätä armoaan niiltä, jotka Hänen tykönsä tulevat.

Anna armon synnyttää kunnioitus. Aito Herran pelko ei ole pakoa Hänen edestään, vaan lähestymistä Hänen lähelleen vavisten. Mitä syvemmin näet, kuinka paljon sinulle on annettu anteeksi, sitä syvemmin kunnioitat sitä, joka antoi. Tästä syntyy elämä, joka ei perustu suoritukseen, vaan kiitollisuuteen.

Herra, sinun edessäsi ei kestä kukaan, jos sinä pidät mielessäsi synnit. Kiitos, että sinun tykönäsi on anteeksiantamus, että Kristuksessa olemme saaneet lunastuksen, syntien anteeksisaamisen. Anna meidän tämän armon edessä oppia sinua todella pelkäämään, kunnioittamaan, rakastamaan. Jeesuksen Kristuksen, ainoan Vapahtajan, nimessä.

Aamen.