17. helmikuuta

Sydän, jossa on paljon

Psalmi 94 on huuto oikeuden perään. Sen kirjoittaja katsoo maailmaa, jossa jumalattomat riemuitsevat, leskiä sorretaan, orpoja murhataan. Keskellä tätä huutoa nousee yksi jae, joka ei kuulu pelkästään psalmin omaan tilanteeseen, vaan jokaisen sydämen tilaan, joka on koskaan kantanut liikaa: »Kun minulla on sydämessäni paljon murheita, niin sinun lohdutuksesi ilahuttaa minun sieluni.»

Psalmista ei kiellä murheidensa määrää. Hän ei sano niitä vähäisiksi, ei peittele niitä, ei hävetä niitä Herran edessä. Hän tunnustaa: sydämessäni on paljon. Tämä on uskon ensimmäinen rehellisyys. Murhe saa olla murhe, ahdistus saa olla ahdistus, eikä uskovan tarvitse teeskennellä Jumalan edessä, että sisällä olisi tyhjempää kuin todellisuudessa on.

Heprean sana, joka käännetään »murheet», kantaa merkitystä siitä, mikä jakautuu, hajaantuu, repii sydämen moneen suuntaan. Kyse ei ole yhdestä isosta surusta, vaan monesta yhtaikaisesta huolesta, jotka kilpailevat sydämen tilasta. Juuri tähän hajaantuneeseen sydämeen Herran lohdutus tulee.

Kun sielu ei lohdutuksesta huoli

Asaf kuvaa Psalmissa 77 sitä yötä, jolloin lohdutus tuntuu mahdottomalta. »Ahdistukseni aikana minä etsin Herraa, minun käteni on yöllä ojennettuna eikä väsy, minun sieluni ei lohdutuksesta huoli.» Tämä on rehellinen jae. On hetkiä, jolloin sielu ei ota vastaan mitään, mikä yrittää lohduttaa. Asaf kirjoittaa myös sen ajatuksen ääneen, joka monella käy mielessä yön pimeimpinä hetkinä: »tämä on minun kärsimykseni, että Korkeimman oikea käsi on muuttunut.»

Korkeimman oikea käsi ei ole muuttunut. Asaf itse löytää sen ennen psalminsa loppua. Murheen keskellä mieli kuitenkin tuottaa tämän valheen toistuvasti. Sielu ei lohdutuksesta huoli, koska se on vakuuttunut siitä, että ainoa mahdollinen Lohduttaja on vetäytynyt. Juuri tähän valheeseen päivän jae vastaa hiljaisesti, ilman saarnaa: lohdutus on yhä saatavilla, sillä Lohduttaja ei ole muuttunut.

Daavid huutaa Psalmissa 61:2 toisesta suunnasta saman tarpeen: »Maan ääristä minä sinua huudan, kun sydämeni nääntyy. Saata minut kalliolle, joka on minulle liian korkea.» Maan ääret eivät ole maantiedettä, ne ovat sydämen tila. Kun sydän nääntyy, ihminen tuntee olevansa kaukana kaikesta, mihin voisi tarttua. Juuri sieltä huudettu rukous kantaa, sillä Kallio on liian korkea omalle kiipeämiselle, ei Herran nostamiselle.

Lohdutus, joka virtaa Kristuksesta

Uudessa testamentissa Paavali avaa lohdutuksen lähteen täydellisesti. Toisen Korinttilaiskirjeen alussa hän kirjoittaa Jumalasta, »joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisessa ahdistuksessa ovat.» Lohdutus ei pysähdy saajaan. Se virtaa eteenpäin, sillä se on luonteeltaan jaettavaa.

Paavali jatkaa: »samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta.» Tämä on uuden liiton salaisuus. Lohdutus ei ole abstrakti hyvä tunne, se on Kristuksen oma läsnäolo siinä, missä Hänen kärsimyksensä koskettavat meidän elämäämme. Mitä syvemmin sydän kantaa, sitä syvemmin Kristus tulee lähelle.

Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä 5:5 saman totuuden eri suunnasta: »toivo ei saata häpeään, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.» Pyhä Henki ei ole vain Lohduttaja nimellisesti, Hän on lohdutus itse, sydämeen vuodatettuna. Hän ei tule ulkopuolelta neuvomaan, Hän asuu sisällä.

Riemu, joka ei riipu olosuhteista

Habakukin kirja päättyy yhteen Vanhan testamentin rohkeimmista uskontunnustuksista. Profeetta on juuri kuvannut, kuinka hänen ruumiinsa vapisee tulevan ahdistuksen edessä: »minä seison paikallani ja tutisen, kun minun täytyy hiljaa odottaa ahdistuksen päivää.» Heti perään, ilman olosuhteiden muutosta, hän julistaa: »minä riemuitsen Herrassa, iloitsen autuuteni Jumalassa.»

Tämä on lohdutuksen syvin muoto. Se ei poista vapinaa ruumiista, se ei lopeta odottamista. Se antaa keskelle vapinaa toisen totuuden, joka kantaa enemmän kuin ahdistus painaa. Daavid kuvaa samaa Psalmissa 63 yön vartiohetkillä: »Minun sieluni ravitaan niinkuin lihavuudella ja rasvalla, ja minun suuni ylistää sinua riemuitsevilla huulilla, kun minä vuoteessani sinua muistan ja ajattelen sinua yön vartiohetkinä.»

Pietari nimeää tämän koetuksen tarkoituksen ensimmäisessä kirjeessään: »teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan, ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä.» Murhe ei ole sattumaa eikä rangaistusta. Se on tuli, jossa usko paljastuu kalliimmaksi kuin kulta.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Älä häpeä murheidesi määrää. Psalmista ei piilottanut sydäntään Herralta. Hän sanoi suoraan, että sydämessä on paljon. Sinä saat tehdä saman. Herra ei pelästy sitä, mitä Hänelle tuot, eikä Hän väsy kuulemaan. Lohdutus ei tule sille, joka teeskentelee, vaan sille, joka tunnustaa.

Odota lohdutusta sieltä, mistä se todella tulee. Maailma tarjoaa kymmeniä lohdutuksia, jotka vaikuttavat hetken, sitten haihtuvat. Herran lohdutus ilahuttaa sielun, ei vain tunteita. Se koskettaa siellä, missä murhe on, ei vain pinnalla. Pyhä Henki on annettu sinulle juuri tähän työhön, lohduttamaan sisältäpäin.

Anna saamasi lohdutus virrata eteenpäin. Paavali muistuttaa, ettei Jumalan lohdutusta anneta säilytettäväksi. Se annetaan jaettavaksi. Sen jälkeen, kun olet itse löytänyt Hänen lohduttavan kätensä, ympärilläsi on aina joku, joka kantaa samaa, mitä sinä olet kantanut. Sinun saamasi lohdutus on hänen toivonsa todistus.

Herra, sinä tunnet sydämeni, etkä pelästy sitä, mitä siellä on. Tuon eteesi murheet, jotka jakavat sieluni moneen suuntaan, enkä yritä piilottaa niiden määrää. Anna lohdutuksesi ilahuttaa sieluani siellä, missä se eniten tarvitsee sinua. Opeta minua jakamaan eteenpäin sitä lohdutusta, jonka olen sinulta saanut. Jeesuksen Kristuksen, ainoan Lohduttajamme, nimessä.

Aamen.