28. tammikuuta

Yksi sana, joka kantaa kaiken

Psalmi 62 on Daavidin laulu sielun levosta. Sen alkulause kantaa koko psalmin painon: »Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä suuresti horju.» Lauseen sydämessä on yksi sana, jonka ohi ei voi kulkea: yksin. Daavid ei sano, että Herra on yksi turvista monien joukossa. Hän sanoo, että Herra on ainoa.

Daavidin elämä antaa sanalle painon. Hän oli kuningas, jolla oli sotajoukko, linnoituksia, neuvonantajia, vaurautta. Hän tunsi ihmisen turvapaikkojen rajat. Hän oli paennut Saulia luolissa, kohdannut petoksen omassa hovissaan, nähnyt poikansa nousevan häntä vastaan. Kaikki näkyvät tukipilarit olivat osoittautuneet horjuviksi. Kallio jäi.

Daavid toistaa saman tunnustuksen psalmin myöhemmässä jakeessa: »Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani: en minä horju.» (Ps. 62:6) Toinen kerta on vahvempi kuin ensimmäinen. Ensimmäisessä jakeessa hän sanoo: en suuresti horju. Toisessa hän sanoo: en horju. Turvautumisesta kasvaa varmuus, kun sielu lepää tarpeeksi kauan kallion päällä.

Kallio Raamatun läpi

Kallio on yksi Raamatun vanhimpia kuvia Jumalasta. Daavid lauloi Psalmissa 18:2: »Herra, minun kallioni, linnani ja pelastajani, minun Jumalani, vuoreni, jonka turviin minä pakenen, minun kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni.» Yhteen jakeeseen on koottu seitsemän kuvaa, jotka kaikki kantavat samaa totuutta: Jumala kestää, kun mikään muu ei kestä.

Jesaja vahvisti saman ikuisen luonteen: »Turvatkaa Herraan ainiaan, sillä Herra, Herra on iankaikkinen kallio.» (Jes. 26:4) Kallio ei ole vain vahva, se on iankaikkinen. Se on ollut paikallaan ennen kuin sinä synnyit, se on paikallaan sen jälkeen kun maa katoaa. Tällaiselle perustalle sielu voi laskeutua ilman pelkoa.

Jesaja antoi vielä toisen kuvan: »kuin korkean kallion varjo nääntyvässä maassa.» (Jes. 32:2) Kallio ei ole pelkkä perustus jalkojen alla, se on myös varjo pään päällä. Aurinko polttaa, tuulet repivät, maa kuivuu. Kallion juurella on lepo, jota mikään ulkoinen voima ei voi viedä.

Kun horjuminen ei ole kaatumista

Daavid ei sano olevansa horjumaton kuin patsas. Hän sanoo: en minä suuresti horju. Tämä on rehellinen tunnustus. Vanhurskaskin tuntee maan tärisevän jalkojensa alla. Hänkin järkkyy, hänkin pelkää, hänkin epäilee. Ero ei ole horjumisen puuttumisessa, vaan siinä, mihin horjuva nojaa.

Psalmi 37:24 antaa saman lupauksen toisesta suunnasta: »Jos hän lankeaa, ei hän maahan sorru, sillä Herra tukee hänen kättänsä.» Lankeaminen on mahdollista, sortuminen ei. Kallio kantaa silloinkin, kun jalat pettävät. Käsi, joka tukee, on vahvempi kuin se, joka kompastuu.

Paavali kantoi tämän totuuden Uuden liiton seurakunnalle omilla sanoillaan: »Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut.» (2. Kor. 4:8–9) Tässä on kallion logiikka uudessa liitossa. Ulkoinen paine on todellinen, sisäinen turva on todellisempi.

Ainoa, joka riittää

Asaf lauloi 73. psalmissa: »Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli.» (Ps. 73:25) Tässä on saman yksin-sanan toinen muoto. Kun Herra on kaikki, mikään muu ei tarvitse olla mitään. Se ei tarkoita, etteivätkö muut asiat olisi arvokkaita. Se tarkoittaa, että mikään muu ei kanna sielun painoa.

Daavid sanoi 27. psalmissa: »Herra on minun valkeuteni ja autuuteni: ketä minä pelkään! Herra on minun elämäni turva: ketä minä vapisen!» Pelko väistyy, kun sielu tunnistaa kallionsa. Tämä ei ole urheaa puhetta, vaan tunnistamista. Se, joka tietää minkä päällä seisoo, ei pelkää maan tärinää samalla tavalla kuin se, joka seisoo hiekalla.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Sana yksin on koetus. Daavidin sana yksin kysyy meiltä, mitä muuta olemme asettaneet sielumme kallioksi. Työ, ihmissuhteet, terveys, talous, oma kyvykkyys. Kaikki nämä ovat lahjoja, mutta yksikään niistä ei kanna sielun painoa. Kun ne tulevat kallion paikalle, ne murenevat painon alla. Vain Herra kantaa sen, mikä on tarkoitettu Hänen kannettavakseen.

Horjuminen ei ole tappio. Saatat tuntea olevasi heikko juuri nyt. Saatat huomata, että pieninkin tuuli liikuttaa sinua. Tämä ei tarkoita, että kallio olisi pettänyt. Se tarkoittaa, että olet vielä oppimassa lepäämään sen päällä. Daavid sanoi ensin: en suuresti horju. Vasta myöhemmin hän sanoi: en horju. Anna itsellesi sama tila kasvaa.

Pakene kallion luo tänään. Psalmin 18 sana on käytännöllinen: jonka turviin minä pakenen. Pakeneminen ei ole heikkoutta, se on viisautta. Kun maa tärisee, viisas juoksee kallion luo. Älä jää kentälle perustelemaan asemaasi, mene sinne, missä perustus pitää. Herra ei käännä pois sitä, joka pakenee Hänen luokseen.

Herra, sinä olet minun kallioni, sinä yksin. Opeta minua tunnistamaan, mitä muuta olen asettanut sielullisesti sinun paikallesi, päästä minut irti niistä lempeästi. Anna minun paeta sinun varjoosi, kun maa järkkyy, lepää minulle silloinkin, kun horjun. Jeesuksen Kristuksen, kalliomme nimessä.

Aamen.