16. tammikuuta

Asuminen ja tunnustus

Psalmi 91 alkaa rauhallisilla, mutta hyvin syvällisillä sanoilla. Ne kuvaavat kahta liikettä, jotka kuuluvat yhteen. Ensimmäinen liike on asumista, toinen on tunnustamista. Tärkeää on, kummasta jae alkaa. Tunnustus ei synny tyhjästä, se virtaa elämästä, joka on jo asettunut Korkeimman suojaan.

Sanasta »istuu» kuuluu jotain syvällistä. Heprean sana ei viittaa ohikulkemiseen, se on jäämistä, asettumista, asumista paikalle. Sama sana kuvaa kuningasta valtaistuimellaan. Tämä ei ole pistäytymistä Jumalan luona hädän hetkellä, tämä on elämistä Hänen luonaan kaikkina hetkinä.

Sanat »Kaikkivaltiaan varjossa yöpyy» jatkavat samaa sävyä. Yö on hiljaisuuden, levon ja turvallisuuden aikaa. Psalmin laulaja kuvaa elämää, joka makaa rauhassa Jumalan varjossa silloinkin, kun maailma pimenee ympärillä. Psalmi 27:5 kantaa samaa kuvaa: »Hän kätkee minut majaansa pahana päivänä, hän suojaa minua telttansa suojassa.» Suoja ei ole varattu vain valoisille hetkille, pahan päivän keskellä Jumala kätkee omansa.

Siipien lempeys, kallion lujuus

Vanha testamentti rakastaa siipien kuvaa. Psalmi 17:8 rukoilee: »Varjele minua niinkuin silmäterää, kätke minut siipiesi suojaan.» Psalmi 36:7 jatkaa: »Kuinka kallis on sinun armosi, Jumala! Ihmislapset etsivät sinun siipiesi suojaa.» Tämä kuva on lähtöisin emolinnun käytöksestä. Vaaran lähestyessä lintu kerää poikasensa siipiensä alle, peittää ne kokonaan, hengittää lämpöä niiden ylle.

Tämä ei ole etäisen Jumalan kuva. Tämä on Jumala, joka tulee niin lähelle, että lapsi voi tuntea Hänen läsnäolonsa kuin lämmön rinnalla. Korkeimman suoja ei ole muurattu linna, jonka portilla seisoo tuomareita. Se on lämmin paikka, jonne kelpaa tulla sellaisena kuin on.

Sama Jumala on samanaikaisesti jotain aivan toista. »Herra on minun turvani ja linnani.» Linnan kuva tuo esiin lujuutta, korkeutta, murtumattomuutta. Daavid lauloi tästä koko sydämestään: »Herra, minun kallioni, linnani ja pelastajani, minun Jumalani, vuoreni, jonka turviin minä pakenen, minun kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni.» (Ps. 18:2)

Sananlasku tiivistää saman yhteen lauseeseen, joka kantaa lukijaa kautta elämän: »Herran nimi on vahva torni; hurskas juoksee sinne ja saa turvan.» (Sananl. 18:10) Turva ei ole rakennetussa muurissa, vaan Herran nimessä itsessään. Hänen luonteensa on linna.

Lempeys ja lujuus eivät ole kahta eri Jumalaa. Ne ovat saman Jumalan kaksi puolta. Hänen siipensä on pehmeä, mutta sen alla on kallio. Hänen majansa on lämmin, mutta sen seinät eivät sortu.

»Minun Jumalani»

Jakeen huipennus on yhdessä sanassa: minun. »Herra on minun turvani... minun Jumalani, johon minä turvaan.» Tämä ei ole oppilauseen toistelua. Tämä on omistuksen tunnustus, joka voi syntyä vain todellisessa suhteessa.

Mooses oli laulanut saman sanoman aikaisemmin: »Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.» (5. Moos. 33:27) Sukupolvi sukupolvelta Herra on antanut omillensa tämän tunnustuksen.

Uudessa liitossa tunnustus saa vielä syvällisemmän muodon. Johannes kirjoittaa: »Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.» (1. Joh. 4:16) Vanhan liiton asuminen Korkeimman suojassa syvenee Uudessa pysymiseksi Jumalassa itsessään. Suoja ei ole enää vain pään yllä, se on sisällä.

Mitä tämä puhuu meille tänään

Tämä jae on kutsu. Älä vain käy Jumalan luona, tule asumaan. Suojassa istuminen ei ole sunnuntain harjoitus, se on arjen elämäntapa. Aamulla, päivällä, yöllä Hän on lähellä.

Tunnustus seuraa asumisesta. Sinä saat sanoa, hiljaa tai ääneen: »Herra on minun turvani.» Tämä ei ole valhe siitäkään huolimatta, että tunteet sanoisivat toisin. Tunnustus on totuus, joka pitää silloinkin, kun tunne haihtuu.

Herra, kiitos siitä, että saamme istua sinun suojassasi. Opeta meitä asumaan, ei vain käymään. Anna sanojesi pysyä huulillamme silloinkin, kun tunteet horjuvat: sinä olet meidän turvamme, sinä olet meidän linnamme, sinä olet meidän Jumalamme, johon me turvaamme. Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Aamen.