Sinnikkyys ei ole luonteenpiirre vaan arvio siitä, tuottiko yrittäminen viimeksi mitään

Kun ihmiseltä kysytään, yrittääkö hän kovemmin silloin kun työ alkaa tuntua vaikealta, hän ei vastaa luonteestaan. Hän vastaa muististaan.

Tämä on kysymyksen luonteessa oleva ominaisuus, eikä sitä voi kysymyksenasettelulla poistaa. Ihminen ei pysty raportoimaan omaa sinnikkyyttään puhtaana ominaisuutena, koska hänellä ei ole siihen pääsyä. Hänellä on pääsy vain siihen, mitä on aiemmin tapahtunut, kun hän yritti uudelleen. Kun hän arvioi, jaksaisiko hän tarttua vaikeaan tehtävään toistamiseen, hän tekee ennusteen, ja ennuste perustuu havaintoihin. Havainnot ovat hänen elämästään.

Tämä ero on merkittävämpi kuin miltä se aluksi näyttää. Ominaisuutta hoidetaan ihmisessä, havaintoa korjataan maailmassa. Jos sinnikkyys on luonteenpiirre, ratkaisu on kasvatuksellinen: opetetaan lapsi sietämään turhautumista, harjoitellaan pitkäjänteisyyttä, kerrotaan hänelle sisusta. Jos se on arvio, kasvatuksellinen ratkaisu ei kohdistu mihinkään, koska lapsi ei ole erehtynyt. Hän on laskenut oikein.

Kaksi asiaa, jotka näyttävät samalta

Ajatellaan kahta oppilasta, jotka molemmat lopettavat vaikean tehtävän kesken.

Ensimmäinen lopettaa, koska ei ole koskaan harjoitellut jatkamista. Hänelle ei ole annettu tilaisuutta huomata, että vaikeus voi siirtyä, jos siihen palaa. Hänen kohdallaan kasvatus toimii: kun hänelle näytetään yksi kerta, jolloin yrittäminen tuotti tuloksen, hän tekee siitä uuden havainnon ja alkaa laskea toisin.

Toinen lopettaa, koska hän on yrittänyt uudelleen useita kertoja eikä mikään ole siirtynyt. Hän on tehnyt sen mitä pyydettiin, ja tulos on ollut sama. Hänen kohdallaan sama kasvatuksellinen puhe on paitsi hyödytöntä, myös vahingollista, koska se kertoo hänelle, että vika on hänessä. Hän tietää, ettei ole. Hän lakkaa uskomasta kertojaa.

Ulospäin nämä kaksi näyttävät täsmälleen samalta. Molemmat vastaavat kyselyyn, etteivät yritä kovemmin. Molemmat päätyvät samaan sarakkeeseen. Yksikään mittari ei erota heitä toisistaan, koska mittari kysyy lopputulosta eikä sitä ketjua, joka lopputulokseen johti.

Tästä seuraa jotakin epämukavaa. Kun kansakunta huomaa, että sen nuorten sinnikkyys on laskenut, se ei tiedä kumpaa se on mitannut. Se voi olla merkki siitä, että kasvatus on höltynyt, tai merkki siitä, että ympäristö on lakannut palkitsemasta yrittämistä. Nämä kaksi vaativat täysin vastakkaiset toimenpiteet, ja niiden erottaminen edellyttäisi tietoa, jota kyselylomake ei kerää.

Kyselylomake ei kysy, mitä tapahtui viimeksi.

Mistä lapsi oppii, kannattaako yrittää

Ihminen ei tarvitse kokeita oppiakseen tämän. Riittää, että hän elää.

Kotona lapsi näkee, mitä vanhemman ponnistelu tuottaa. Hän näkee, tuleeko vuoroja lisää vai vähemmän, kun aikuinen tekee enemmän. Hän näkee, muuttuuko jokin, kun joku soittaa virastoon. Hän näkee, seuraako hakemuksesta vastaus vai uusi hakemus. Hän ei tulkitse näitä poliittisesti eikä muodosta niistä käsitystä hyvinvointivaltiosta. Hän muodostaa niistä käsityksen siitä, mitä ponnistelu tuottaa, ja tuo käsitys siirtyy hänen omaan kouluvihkoonsa täysin ilman että kukaan on sitä opettanut.

Koulussa hän oppii saman asian tarkemmin, koska koulu on ainoa ympäristö, jossa yrittäminen ja palaute on järjestetty näkyviksi. Jos hän tekee kolme lisäkierrosta ja saa saman arvosanan kuin ilman niitä, hän on saanut vastauksen kysymykseensä. Jos hän kysyy apua ja saa sen, hän on saanut toisen vastauksen. Kumpikaan vastaus ei ole opetussuunnitelmassa, mutta molemmat opitaan varmemmin kuin mikään, mikä siellä on.

Merkille pantavaa on, että tämä oppiminen on täysin rationaalista. Se ei ole laiskuutta eikä asennevammaa. Se on juuri sitä, mitä me kutsumme oppimiseksi silloin kun se kohdistuu johonkin muuhun: ihminen tekee havaintoja, päättelee niistä säännönmukaisuuden ja soveltaa sitä uuteen tilanteeseen. Kun lapsi lakkaa yrittämästä uudelleen, hän tekee juuri sen, mitä koulu on hänelle opettanut tekemään. Hän on oppinut ympäristöstään ja toimii oppimansa mukaan.

Tästä syystä sinnikkyyden lasku on kaikista mitattavista asioista vaikein korjata puhumalla. Se ei ole väärä uskomus, jonka voi oikaista oikealla tiedolla. Se on oikea uskomus, jonka voi oikaista vain muuttamalla sitä, mistä se kertoo.

Kun se, joka on aina pärjännyt, alkaa laskea samoin

Yhteen asiaan kannattaa pysähtyä pidemmäksi aikaa.

Vuosikymmenten ajan oppimistuloksia on selitetty perheen taustalla, ja selitys on pitänyt hyvin. Sillä, jolla on kotona kirjahylly, kaksi vanhempaa ja rahaa, on mennyt keskimäärin paremmin kuin sillä, jolla ei ole. Selitys on ollut niin luotettava, että siitä on tullut oletus, ja koko koulutuspolitiikan kieli on rakennettu sen varaan: puhutaan tasa-arvosta, taustan vaikutuksen kaventamisesta, siitä ettei postinumero saisi ratkaista.

Jos oppimistulokset alkavat laskea myös siellä, missä tausta on suotuisin, tapahtuu jotakin, mikä ei mahdu tähän kieleen lainkaan. Silloin kyseessä ei ole eriarvoisuus vaan jokin muu, ja tuon jonkin muun nimeäminen on vaikeaa juuri siksi, että sanavarasto on rakennettu toista ilmiötä varten.

Materiaalinen etu suojaa monelta asialta. Se ei suojaa siltä havainnolta, että yrittäminen ei tuota mitään. Se voi jopa altistaa sille, koska hyvinvoivassa kodissa moni asia järjestyy ilman lapsen omaa ponnistelua, jolloin ponnistelun ja tuloksen välinen yhteys jää havaitsematta kokonaan. Lapsi, jolle asiat tulevat, ei opi että asiat tulevat yrittämällä. Hän oppii, että asiat tulevat.

Tämä ei ole moite kenellekään vanhemmalle. Kukaan ei valitse lapselleen vaikeuksia sen vuoksi, että hän oppisi voittamaan ne, eikä sellaista valintaa voisi tehdä ilman julmuutta. Se on kuitenkin havainto siitä, että ponnistelun ja tuloksen välinen yhteys on asia, joka on opittava kokemuksesta, ja kokemus vaatii sen, että yhteys on olemassa jossakin ja näkyvissä.

Kun tuo yhteys katkeaa yhtä aikaa kahdesta suunnasta, se katkeaa myös keskeltä. Toisesta päästä sen katkaisee se, ettei yrittäminen riitä. Toisesta se, ettei yrittämistä tarvita.

Miksi tätä lukua ei osata käyttää

Palataan siihen, mitä mittarille tapahtuu.

Kun kansakunta mittaa nuortensa osaamista, se saa käyttökelpoisen luvun. Osaaminen on ominaisuus, joka on olemassa mitattavan sisällä sillä hetkellä, kun mitataan, ja se on korjattavissa opettamalla. Mittari ja korjauskeino osoittavat samaan suuntaan.

Kun sama kansakunta mittaa nuortensa sinnikkyyttä, se saa luvun, joka näyttää samanlaiselta mutta ei ole. Sinnikkyys ei ole ominaisuus mitattavan sisällä vaan hänen arvionsa siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Mittari osoittaa nuoreen, korjauskeino osoittaa muualle, eikä kukaan ole antanut sille muulle nimeä.

Siitä seuraa täsmällinen seuraus: luku joko jätetään käyttämättä tai se käytetään väärin. Jälkimmäinen tapahtuu, kun sitä luetaan luonteenpiirteenä ja siitä puhutaan ominaisuutena, jonka nuoret ovat menettäneet. Silloin syntyy puhetapa, jossa nuorille kerrotaan, että heiltä puuttuu jotakin, mitä edellisillä sukupolvilla oli.

Puhetapa on tehokas siinä mielessä, että se on helppo ymmärtää ja se antaa jokaiselle mahdollisuuden tuntea itsensä oikeassa olevaksi. Se on tehoton siinä mielessä, ettei se muuta mitään. Ihminen, jolle kerrotaan että häneltä puuttuu sisua, tekee tästäkin havainnon. Hän havaitsee, että hänen tekemänsä havainto ympäristöstä kiistetään, ja hän lisää tämän aineistoonsa. Seuraavalla kerralla kysyttäessä hän vastaa hieman aiempaa kielteisemmin, ja tämäkin on rationaalista.

Näin mittari alkaa mitata omaa vaikutustaan. Se ei ole kenenkään erehdys eikä kenenkään suunnitelma. Se on sen luonteesta johtuva seuraus, että ihmisestä lausuttu havainto ei jää havainnoksi vaan liittyy siihen, mitä havaittiin.

Mikä pitää ihmistä pystyssä, kun yrittäminen ei tuota

Tähän asti olen puhunut siitä, mitä sinnikkyys on: ennuste, joka perustuu muistiin. Tuo kuvaus on tarkka, ja siihen jäädessään se on lohduton, koska siitä seuraa, ettei kukaan voi olla sinnikäs ympäristössä, joka ei palkitse.

Tiedämme kuitenkin, ettei se pidä paikkaansa. Jokainen tuntee ihmisiä, jotka ovat jatkaneet siinä missä laskutoimitus käski lopettaa. Heitä on hoivakodeissa, työmailla, keittiöissä ja sairaaloissa. He ovat tehneet samaa työtä vuosikymmeniä ilman että kukaan on huomannut, ja he ovat tehneet sen huolellisesti. He eivät ole erehtyneet laskutoimituksessaan. He ovat tehneet toisen laskutoimituksen.

Erotus on siinä, mihin ponnistelun tulos kiinnitetään. Jos se kiinnitetään ympäristön vastaukseen, ihminen on ympäristönsä armoilla, ja hänen sinnikkyytensä loppuu sinä päivänä jona vastaukset loppuvat. Jos se kiinnitetään johonkin, joka ei ole ympäristön annettavissa, se kestää myös hiljaisuuden.

Tämä on vanha havainto, eikä se ole minun. Kristillisessä perinteessä on ollut kaksi tuhatta vuotta ajatus, että ihmisen arvo ei riipu hänen suorituksestaan ja että hänen työnsä nähdään myös silloin, kun kukaan ei sitä näe. Ajatusta on käytetty myös väärin, alistamiseen ja vaatimiseen, ja se väärinkäyttö on todellinen. Sen ydin on silti jotakin muuta kuin vaatimus kestää. Se on lupaus, ettei työ katoa.

Se on täsmälleen se lupaus, jota mikään mittari ei voi antaa. Mittari kertoo, mikä muuttui. Se ei voi kertoa mitään sille, jonka työ ei näy missään, koska mittari on rakennettu näkyvästä.

Lapsi, joka lakkaa yrittämästä, ei ole menettänyt luonnettaan. Hän on menettänyt syyn. Syy ei palaudu kehotuksella, se palautuu vain siitä, että joku antaa hänelle kokemuksen, jossa yrittäminen tuotti jotakin: yhden opettajan, joka huomasi, yhden tehtävän, joka aukesi, yhden aikuisen, joka pysyi paikallaan pidempään kuin oli pakko.

Se ei ole ohjelma eikä uudistus. Se on yksi kerta, ja se pitää tapahtua jollekulle nimeltä.

Neljäkymmentäyksi prosenttia on luku ihmisistä, jotka arvioivat yrittämisen tuottoa. Loput viisikymmentäyhdeksän ovat tehneet saman arvion ja päätyneet toiseen tulokseen. Ero heidän välillään ei ole luonteessa. Se on siinä, mitä heille on tapahtunut silloin, kun he viimeksi yrittivät.

Sen me voimme muuttaa. Emme puhumalla siitä, mitä nuorilta puuttuu, vaan olemalla se, mitä heidän muistiinsa seuraavaksi kirjautuu.