Luvatun, mutta saapumattoman palkinnon anatomia

Pahuuden valhe Eedenistä nykypäivään

Maailmassa on pimeyttä, joka ei halua tulla nähdyksi. Osa siitä on dokumentoitua, tilastoitua ja tuomittua: lasten hyväksikäyttö, ihmiskauppa, katoamiset ja seksuaalinen riisto. Näistä on oikeustapauksia, uhrien todistuksia ja järjestöjen työtä. Osa taas pysyy kulisseissa. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole mässäillä pahuuden yksityiskohdilla eikä tuomita yksittäisiä eksyneitä, vaan valaista sitä rakennetta, jolla ihminen houkutellaan pimeyteen ja sitä lumousta, jonka läpi harva näkee, ennen kuin on jo kaukana toisella puolella.

Pahaa ei koskaan tarjota pahana. Se tarjotaan palkintona, rakkautena, menestyksenä, valistuksena, kasvuna, kehityksenä, urana ja valona. "Itse Saatana tekeytyy valon enkeliksi." Juuri tässä on koko petoksen ydin ja sen tunnistaminen on sen purkamista.

Ennen kuin pimeydestä puhutaan, on tehtävä erottelu, joka ei ole pelkuruutta vaan totuudellisuutta: On olemassa dokumentoitua, todennettua pahuutta valtavasti, jonka meistä jokainen näkee ympärillään. Se ei kuitenkaan elä kotiemme, tuntemiemme ihmisten tai Suomen valtion ulkopuolella. Se on ilmiö, joka ei ole vain elokuvissa, pahisten verkostoissa, Epsteinin kansioissa tai vankilakierteessä elävissä syrjäytyneissä. Vaikutusvaltaiset ja korkeassa virassa toimivat maita hallitsevat ovat tuikitavallisia erehtyväisiä kuten meistä jokainen Jumalan luoma, jotka eksyvät pimeyteen siinä missä sinä, minä ja naapurimmekin. Myös ne, joista emme ikinä uskoisi tekevät julmia rikoksia ja peittelevät niitä päivittäin.

On aika lakata pitämästä päätä pensaassa ja leikkiä, ettei Jumalan vihollista ole tai ettei se pyri vaikuttamaan myös minun elämääni. Jeesus ei kuollut ristillä turhaan. Hän tiesi, että langennut luontomme on altis ja meillä ei ole mitään mahdollisuuksia saatanaa vastaan ilman Kristusta.

Pahuus toimii siellä missä sen työvälineetkin, eli ihmiset. Kaikkialla. Tästä on konkreettisia esimerkkejä, joissa faktojen takana on dokumentaatio, todisteet, todistajat ja aineellinen näyttö; kiinteistöt, rahaliikenne, päiväkirjat, viestit, postit ja pöytäkirjat sekä tietyissä tapauksissa äänitallenteet, videot ja kuvat.

Tämä on malli siitä, miten kulisseissa pysyvä rikos saadaan valoon: todennettava jälki, joka kestää päivänvalon. Lähimmäiset, jotka eivät hiljene, vaan vievät loppuun salaisuuksien valoon tuomisen. Katse, jota ei käännetä pois sen takia, että Totuus on kivulias ja kertoo, ettei mukavuusalue ole sokeudessa vaan Jumalan lapsena.

Salaliittoteoriat ovat lapsellisille ja valheissa haluaa elää vain salaisuuksiaan varjelevat. Tämä erottelu palvelee totuutta kahdella tavalla. Ensinnäkin kun todelliseen, dokumentoituun hyväksikäyttöön sekoitetaan todentamattomia elementtejä, koko työn uskottavuus kärsii ja pahimmillaan huomio siirtyy pois oikeilta uhreilta ja oikeilta tekijöiltä. Ne tahot, jotka haluavat pysyä kulisseissa, hyötyvät nimenomaan siitä, että aihe leimautuu hulluudeksi. Toiseksi hengellinen tulkinta maailmasta ja ulkoisesti todennettava väite eivät sulje toisiaan pois. Ne eivät ole ristiriidassa, mutta niiden erottaminen toisistaan palvelee joskus niitä, joiden on vaikea kohdata sitä, ettei koko todellisuus ole aistien näkyvissä. Ihmiskunta on tilassa, jossa on helpompi osoittaa ihmistä ja sanoa; sinä ja tekosi ovat pahoja.

Silloin ei tarvitse kohdata Totuutta, että se näkymätön, joka vaikutti lähimmäiseen, voi vaikuttaa myös minuun.

Se, ettei jotakin ole löydetty, ei todista, ettei löydettävää ole. Herra, elävä Jumala on kuitenkin Hän, joka päättää ajat ja tuomiot, ei yksikään ihminen.

Valheen kolmiosainen mekaniikka

Petoksen rakenne on aina sama. Se toistuu Eedenistä nykypäivään niin uskollisesti, että sen tunnistaa kaavana.

Ensin luvataan jotain, joka vetoaa todelliseen ja oikeutettuun kaipaukseen esim. merkitykseen, rakkauteen, arvoon, turvaan ja kuulumiseen. Kaipaus ei ole väärä; se on ihmisen aitoa nälkää. Valhe ei toimi tarttumalla ihmisen pahuuteen vaan hänen aitoihin, hyviin kaipauksiinsa.

Toiseksi tälle kaipaukselle tarjotaan vääristynyt oikotie-täyttymys, joka vaatii jonkin rajan ylittämistä. Luvattu tie näyttää nopeammalta, suoremmalta, älykkäämmältä kuin se, jota kaipaus oikeasti edellyttäisi.

Kolmanneksi palkintoa ei koskaan todella anneta. Se pidetään aina askeleen päässä, seuraavan myönnytyksen takana, jotta ihminen jatkaisi maksamista. Eedenissä luvattiin jumaluutta; saatiin häpeä, alastomuus ja kuolema. Vaihtokauppa oli petos jo lähtökohdaltaan, koska myyjällä ei ollut mitään myytävää. Hänellä oli vain valta saada toinen luopumaan siitä, mitä tällä jo oli.

Maailman valtakuntien avaimet

Tämä koko anatomia on kiteytetty yhteen evankeliumien kohtaukseen. Kiusaaja vie Jeesuksen vuorelle, näyttää maailman valtakunnat ja sanoo: nämä kaikki minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja palvot minua. Kohtaus paljastaa petoksen rakenteen kokonaan. Ensinnäkin, oliko kiusaajalla edes valtaa antaa niitä? Ei. Tämä on kysymys, jonka ikävä kyllä jokainen tällaisen tarjouksen edessä ohittaa. Tarjous esitetään ikään kuin myyjä omistaisi tavaran.

Toiseksi, pyydetty hinta palvonta, kumarrus on itse asiassa koko kaupan tarkoitus. Valtakuntia ei annettu, koska sellaista mitä ei omista ei voi antaa; koko näytelmä oli olemassa sen kumarruksen takia. Palkinto oli syötti, ei tuote. Ainoa asia, joka olisi todella vaihtanut omistajaa, oli kumartajan sielu.

Tästä seuraa vastaus kysymykseen "mitä olet valmis tekemään saadaksesi avaimet."

Oikea vastaus, se joka rikkoo lumouksen, on: kysymys itsessään on ansa.

Se olettaa, että avaimet ovat kysyjän annettavissa ja että jokin hinta olisi niiden arvoinen. Molemmat ovat valhetta. Ihminen, joka alkaa pohtia, mitä olisi valmis maksamaan, on jo astunut myyjän kehykseen. Hän neuvottelee jo hinnasta sen sijaan, että kyseenalaistaisi, onko myyjällä mitään myytävää. Eeden ei murtunut siihen, että hinta oli liian korkea. Se murtui siihen, että tarjous, joka oli valhe otettiin vakavana tarjouksena.

Viihde- ja julkisuusmaailma on tästä ajankohtainen kuva juuri siksi, että se myy nimenomaan kuvaa täyttymyksestä; kuuluisuutta, ihailua, rajattomuutta ja "erityisyyttä". Alalta lähteneiden kertomuksissa toistuu sama rakenne: pääsy ehdollistetaan myönnytyksillä, jokainen ovi vaatii jonkin luovuttamisen ja se luvattu lopullinen saapuminen "nyt olet perillä, nyt sinulla on kaikki" ei koskaan tule. Aina on seuraava kynnys, taso ja tehtävä. Tämä ei vaadi selittäjäkseen mitään todentamatonta; se on sama kaupankäynnin logiikka sovellettuna sinne, missä kaipaus merkitykseen ja arvoon on suurimmillaan ja siksi haavoittuvimmillaan.

Miten omatunto vaietaan: rajan asteittainen hämärtyminen

Kukaan ei muutu hirviöksi yhdessä yössä. Raja ei murru kerralla, vaan hämärtyy asteittain, niin pienin askelin, ettei ihminen huomaa ylittäneensä sitä.

Sosiaalipsykologiassa tätä kutsutaan asteittaisuuden periaatteeksi. Milgramin klassisessa tottelevaisuuskokeessa koehenkilöt antoivat toiselle ihmiselle näennäisesti tappavia sähköiskuja, koska kiristys eteni pieni askel kerrallaan. Jos heitä olisi heti pyydetty antamaan tappava isku, useimmat olisivat kieltäytyneet, mutta kun edellinen askel on jo otettu, seuraava on aina vain vähän suurempi. Jokainen askel oikeuttaa edellisen: "jos tämä oli väärin, niin minähän tein jo väärin äsken, joten tämä ei voi olla pahempaa." Näin omatunto ei kohtaa yhtä suurta rajaa vaan sarjan pieniä ja jokainen niistä on erikseen helppo ylittää. Kirjassa Aivopesu tätä ja muita mekanismeja avataan yksityiskohtaisesti. Käytä tämän artikkelin alennuskoodia omena, saadaksesi 50% alennuksen.

Ryhmään kuuluminen kiihdyttää tätä ratkaisevasti, koska se siirtää vastuun pois yksilöltä. Kun ihminen tekee jotakin ryhmän jäsenenä, hän ei koe olevansa täysin vastuussa; "minä vain seurasin", "kaikki tekivät niin", "en minä sitä päättänyt." Tätä kutsutaan vastuun hajaantumiseksi. Samalla ryhmä tarjoaa uuden moraalin. Se, mikä ryhmän ulkopuolella olisi kauhistus, määritellään sisällä hyväksi, välttämättömäksi tai jopa hyveeksi. Ihminen ei koe hylkäävänsä omaatuntoaan, hän kokee vaihtavansa sen korkeampaan, ryhmän omaan. Hän alkaa käyttää uutta kieltä, jolla teot nimetään uudelleen; julmuudesta tulee "lujuutta", petoksesta "lojaaliutta" ja hyväksikäytöstä "valittujen oikeutta". Kun teolla on kaunis nimi, omatunto ei hälytä.

"Erityisyyden" mekanismi on tämän ytimessä: Kun kuuluminen ehdollistetaan teolla, joka ei kestä päivänvaloa, teko itsessään muuttuu jäsenmaksuksi ja lojaaliuden todisteeksi. Juuri se, että teko on hävettävä, tekee siitä tehokkaan sitojan. Se on samalla kertaa sinetti "nyt olet yksi meistä" ja panttivanki "nyt et voi paljastaa meitä paljastamatta itseäsi". Yhteinen salaisuus, yhteinen syyllisyys, on vahvin liima mitä on, vahvempi kuin raha tai pelko, koska se tulee ihmisen sisältä. Häpeä sitoo tiukemmin kuin kahleet, sillä kahleista voi valittaa, mutta häpeästä vaietaan.

Mitä pidemmälle ihminen menee, sitä enemmän hänen on itse uskottava tekevänsä oikein, koska vaihtoehto olisi kohdata, että on tehnyt jotain hirvittävää ilman pakottavaa syytä.

Ihmismieli ei siedä sitä ristiriitaa. Siksi tekijä usein radikalisoituu yhä syvemmälle sen sijaan, että katuisi; paluu vaatisi koko itsekuvan romahtamisen. On psykologisesti helpompaa vajota syvemmälle kuin myöntää lähteneensä väärälle tielle. Tämä valintojen jälkeinen oikeuttaminen saa ihmisen puolustamaan yhä kiihkeämmin ratkaisua, jonka pohjalla hän aavistaa olevan väärä.

Miten palkinnon illuusiolla sidotaan

Sama mekanismi toimii sekä uhrin että seuraajan kohdalla, ja siitä on todellista, dokumentoitua tietoa kulttitutkimuksesta, ihmiskaupan uhrien psykologiasta ja lähisuhdeväkivallan tutkimuksesta.

Voimakkain yksittäinen sitomiskeino on jaksoittainen palkitseminen. Ei jatkuva hyvä eikä jatkuva paha, vaan ennustamaton vaihtelu niiden välillä. Sekä ihmiskaupan värväyksessä että manipuloivissa suhteissa alkaa lähes aina ylitsevuotavan hyvän vaiheella; huomio, hellyys, lahjat ja kuulumisen tunne. Tämä "love bombing" luo "ennen"-tilan, johon uhri haluaa palata. Kun palkinto sitten muuttuu satunnaiseksi ja ehdolliseksi, kiintymys itse asiassa voimistuu, ei heikkene. Tätä kutsutaan traumasidokseksi; ihminen kiinnittyy siihen, joka vuoroin satuttaa ja vuoroin palkitsee, tiukemmin kuin siihen, joka on tasaisen hyvä.

Toinen mekanismi on velan ja vastavuoroisuuden tunne. Palkinto kehystetään lahjaksi, joka luo velvoitteen: "katso mitä minä tein sinun eteesi." Uhri tuntee olevansa velkaa ja irtautuminen aletaan kokea petturuutena. Tähän liittyy vähittäinen osallisuuden kasvattaminen; pienet kompromissit, joista jokainen saa ihmisen tuntemaan, että on jo ylittänyt rajan eikä voi palata. Rikolliset verkostot käyttävät tätä tietoisesti: uhri tai seuraaja tehdään osalliseksi, jotta hän ei voi ilmiantaa muita ilmiantamatta itseään.

Seuraajien sitomisessa keskeinen palkinto on sisäpiiriin ja salattuun tietoon kuuluminen. "Sinä olet valittu, sinä näet sen mitä muut eivät näe, sinä olet lähempänä todellista valtaa." Tämä on vanha okkultistis-gnostilainen värväyskaava; luvataan valaistumista, statusta ja kuulumista harvojen joukkoon. Palkinto on tunne siitä, että on voittajan puolella. Luvattu lopullinen palkinto valta, rikkaus ja vapaus pidetään aina hiukan tavoittamattomissa, tulevaisuudessa, jotta kuuliaisuus jatkuisi. Se ei koskaan saavu kokonaan, koska sen saapuminen lopettaisi sidoksen.

Kaiken pohjalla on eristäminen. Uhrilta tai seuraajalta katkaistaan vaihtoehtoiset palkinnon ja todellisuudentajun lähteet; perhe, ystävät, ne jotka voisivat sanoa "tämä ei ole normaalia". Kun manipuloijasta tulee ainoa hyvän lähde, hänen antamiaan muruja aletaan pitää suurena palkintona. Tässä on lumouksen ydin: ihminen saadaan luulemaan orjuuttaan vapaudeksi ja tuhoaan palkinnoksi. Olennaisin havainto on, ettei mikään näistä toimisi, jos paha esitettäisiin rehellisesti pahana. Koko rakenne lepää valheen varassa siitä, että lopussa odottaa jotain hyvää.

Missään vaiheessa ihminen ei kyseenalaista hengellistä sodankäyntiä ja todellisuutta, että kyseessä on etääntyminen ainoasta elävästä Jumalasta, Luojastamme. Eksyttäjä on luotu, jo helvettiin tuomittu kapinallinen, joka haluaa viedä mukanaan mahdollisimman monta ihmistä, joita vihaa syvästi siitä syystä, mitä merkitsemme Jumalalle.

Pahan lainattu valta

Tässä kohdataan klassisen kristillisen opetuksen ydin ja se on vapauttava, ei pelottava. Kristillinen perinne ei ole koskaan opettanut kahta tasavertaista jumalaa, hyvää ja pahaa, jotka kamppailevat keskenään. Sellainen dualismi hylättiin varhain harhaoppina.

Sen sijaan opetus on, että pahalla ei ole omaa itsenäistä, luovaa valtaa lainkaan. Sen ainoa voima on lainattua ja välillistä. Se toimii ihmisten valintojen kautta ja vain siinä määrin kuin sille annetaan tilaa. Se ei voi luoda, se voi vain houkutella luotua kääntymään. Se ei voi pakottaa, se voi vain ehdottaa.

Pahan valta on kokonaan riippuvainen suostumuksesta. Paha kuvattiin osuvasti kyvyttömyydeksi luoda mitään omaa, se voi vain ottaa Luojan tekemän hyvän ja vääristää sen, kääntää sen pois tarkoituksestaan.

Tästä seuraa saavutusten illuusio: Kun ihminen kääntyy pois elävästä Jumalasta ja näkee menestystä, syntyy vaikutelma, että hylkääminen kannatti, että toinen tie toimii, että oma tahto ja mieli manifestoivat todellisuutta, mutta rakenne on petollinen kahdella tavalla.

Ensinnäkin hedelmä on lainattua: Se käyttää kykyjä ja järjestystä, jotka ovat itsessään Luojan antamia, ikään kuin ne olisivat toisen lähteen tuotetta. Se on kuin varas näyttäisi varastettua rikkautta todisteena siitä, että varastaminen kannattaa.

Toiseksi, tili on kesken: Illuusio perustuu siihen, että katsotaan vain väliaikaa ja luetaan se lopputulokseksi. Psalmi 73 kirjoittaja lähes kompastuu nähdessään jumalattomien menestyvän, kunnes menee Jumalan pyhäkköön ja näkee heidän loppunsa ja ymmärtää katsoneensa keskeneräistä tilinpäätöstä ja luulleensa sitä valmiiksi. Menestyksen illuusion näkee läpi se, joka kysyy joka kerta katsonko minä nyt loppusummaa vai välitilinpäätöstä?

Lopullinen valhe ja välipalkinnot

Lopullinen ja pohjimmainen kiusaus, josta kaikki muut ovat muunnelmia, on Jumalan paikka. Käärmeen lupaus kuului: "teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte hyvän ja pahan." Se ei ollut houkutus johonkin sivujuonteeseen; se oli houkutus asettua itse keskukseen, ottaa se paikka joka kuuluu vain Luojalle. Tässä nähtiin jo varhain ylpeyden olemus: ei vain sääntöjen rikkomista, vaan halua olla oma jumalansa, oman elämänsä alku ja mitta. Tämän saman valheen moderni, kiillotettu muoto on ajatus, että ihminen omalla tahdollaan ja mielellään luo todellisuutta. Se ei sano "palvele pimeyttä"; se sanoo "sinä olet jumala, sinä olet lähde." Lupaus on täsmälleen sama kuin Eedenissä ja siksi myös lopputulos on sama.

Välipalkinnot raha, menestys ja valta toimivat syötteinä, jotka pitävät liikkeessä. Teologisesti ne eivät ole itsessään pahoja; ne ovat hyviä asioita väärään paikkaan asetettuina. Valhe ei ole niissä vaan lupauksessa, että ne täyttäisivät sen, mihin ne eivät kykene, että ne olisivat päämäärä eivätkä väline. Niitä annetaan sen verran, että jano yltyy, mutta ne eivät koskaan sammuta sitä, koska ne on suunnattu väärään nälkään. Ihminen janoaa ääretöntä ja hänelle tarjotaan yhä suurempia annoksia äärellistä. Siksi tarpeeksi ei koskaan tule.

Kokonaisuus on siis johdonmukainen: Lopullinen palkinto on valhe Jumalan paikasta, välipalkinnot ovat todellisia, mutta väärään nälkään suunnattuja syöttejä ja koko rakenne toimii vain siksi ja vain siinä määrin kuin ihminen ilman suojaa suostuu antamaan sille tilaa. Näin syntyy vaikutelma toimivuudesta, joka on todellisuudessa lainattua valoa ja keskeneräinen tili.

Ulospääsy: miten lumous puretaan

Jos rakennetta katsoo tarkasti, siitä paljastuu myös sen heikkous, sama asia, joka sitoo, myös vapauttaa, kun se käännetään ympäri.

Totuus purkaa valheen: Koska koko lumous lepää valheen varassa siitä, että lopussa odottaa jotain hyvää, totuus itsessään on se, joka murtaa sen. Tekojen nimeäminen oikeilla nimillä, valon tuominen sinne missä on häpeää ja luvatun palkinnon näyttäminen petokseksi. Siksi "totuus tekee teistä vapaita" ei ole hurskas fraasi vaan kirjaimellinen kuvaus siitä, miten side katkeaa.

Tunnustaminen murtaa häpeän vallan: Häpeän vaientava voima murtuu vain, kun teko lausutaan ääneen. Siinä on tunnustuksen koko psykologinen ja hengellinen logiikka: se, mitä sidottiin salaisuudella, vapautuu, kun salaisuus puretaan. Se, joka kestää kohdata mitä teki sen sijaan että pakenisi syvemmälle, katkaisee liukumisen.

Yhteys kumoaa eristykse. Koska eristäminen on lumouksen ydinmekanismi, sen vastalääke on paluu yhteyteen; ne ihmiset, jotka uskaltavat sanoa "tämä ei ole normaalia". Yksin jäävä ihminen on haavoittuvin.

Ja suoja pahan valtaa vastaan lepää lopulta sen varassa, ettei tuolla vallalla ole omaa voimaa, se tarvitsee meidän suostumuksen. Suojautuminen ei siis ole taikaa vaan suostumuksen peruuttamista ja tilan sulkemista Jeesuksessa Kristuksessa. Se on asemaa eikä suoritusta: se ei ole jotain, joka ansaitaan tarpeeksi hyvällä hengellisyydellä, vaan se lepää sen varassa, mitä Kristus on jo tehnyt. Ihminen ei suojaa itseään omalla ansiollaan, hän asettuu jo hankitun suojan alle. Se on päivittäistä, ei kertaluontoista, pieni toistuva "ei" samalla asteittaisuuden logiikalla, jolla lankeemuskin etenee, mutta vastakkaiseen suuntaan. Rajaa ei ylitetä hyppäämällä vaan liukumalla; myös suoja rakentuu pienistä toistuvista valinnoista kysyä mitä aito Rakkaus, Kristus tekisi ja valita Hänen tahtonsa, joka aina on parhaaksemme.

Pahuuden valhe on aina sama: Se lupaa palkinnon, jota ei ole, hinnasta, joka on vakava ja vaarallinen. Se vetoaa aitoon kaipaukseen, tarjoaa vääristyneen oikotien, eikä koskaan anna sitä mitä lupasi. Se sitoo häpeällä, eristää ja saa ihmisen luulemaan tuhoaan palkinnoksi. Sen valta on lainattua, sen menestys keskeneräinen tili, sen lopullinen tarjous Jumalan paikka maailmassa ja unelmiemme toteutuminen on se sama valhe, joka lausuttiin Eedenissä.

Sen tunnistaa juuri tästä; aidolla ei ole hintaa, koska se on lahja; väärennöksellä on aina hinta, koska hinta on koko kaupan tarkoitus. Hän, joka todella antaa valtakunnan avaimet, tekee sen ilman kumarrusta ja ilman rajanylitystä, koska Hänellä todella on ne annettavana. "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä." Jeesus Kristus on koko petoksen vastakohta, todellinen omistaja, joka lahjoittaa, vastaan valehtelija, jo tuomittu, joka myy sitä, mikä ei ole koskaan sen ollutkaan.

Ymmärtämättömyyttä kohtaan tarvitaan armoa, sillä kyse on syvästä ja surullisesta paatumuksesta, lumouksesta, jossa ihminen on huijattu kuvittelemaan, että elävän Jumalan hylkäämisellä olisi auvoisampi loppu kuin sillä on. Valon tuominen tähän ei ole tuomitsemista vaan vapauttamista. Se on tehtävä, jonka elävä Jumala jätti meille ja siksi meitä herätetään pitämään huolta lähimmäisistä näyttämällä miten arvokasta on nähdä ja kuulla Totuus maailmojen eroista.

Tieteellinen tuki: mainitut mekanismit ja niiden tutkimuspohja

Kirjoituksessa kuvatut sitomisen ja rajan hämärtymisen mekanismit ovat myös vertaisarvioidun psykologian tuntemia ja tutkimia. Seuraava kokoaa keskeiset alkuperäislähteet mekanismeittain. Hengellinen tulkinta ja tieteellinen havainto eivät sulje toisiaan pois, vaan tiede kuvaa saman ilmiön sitä puolta, joka on aistein havaittavissa.

Rajan asteittainen hämärtyminen. Freedman ja Fraser osoittivat, että pieneen pyyntöön suostuminen kasvattaa merkittävästi todennäköisyyttä suostua myöhemmin paljon isompaan (foot-in-the-door, 1966). Milgramin tottelevaisuuskokeissa 65 prosenttia koehenkilöistä eteni asteikon loppuun asti nimenomaan siksi, että jännite nostettiin pienin portain (Milgram 1963, 1974).

Vastuun hajaantuminen ryhmässä. Darley ja Latané osoittivat, että yksin ollut auttoi 85-prosenttisesti, mutta muiden läsnä ollessa vain 31-prosenttisesti; vastuu jakautui eikä kukaan kokenut sitä omakseen (1968).

Tekojen uudelleennimeäminen. Banduran moraalisen irtautumisen teoria kuvaa, miten julmuus verhotaan hyveen kielelle kaunistelevalla nimeämisellä, jotta omatunto vaikenee (1999, 2016).

Ryhmän uusi moraali. Deindividuaatiotutkimus osoittaa, että ryhmään uppoaminen vähentää itsetarkkailua ja estoja, jolloin ihminen tekee sitä mitä ei yksin tekisi (Festinger, Pepitone ja Newcomb 1952; Haney, Banks ja Zimbardo 1973).

Valintojen jälkeinen oikeuttaminen. Kognitiivisen dissonanssin teorian mukaan ihminen muuttaa mieluummin uskomuksiaan kuin myöntää erehtyneensä (Festinger 1957), ja sitoutumisen eskalaatio saa panostamaan epäonnistuvaan valintaan yhä enemmän (Staw 1976).

Jaksoittainen palkitseminen ja traumasidos. Satunnaisesti palkittu käyttäytyminen on sitkeintä ja vaikeimmin sammutettavaa (Ferster ja Skinner 1957). Voimakas tunneside syntyy juuri valta-epätasapainosta ja ennustamattomasta hyvä-paha-vuorottelusta (Dutton ja Painter 1981, 1993). Psyykkinen alistaminen rakentuu eristämisestä, uuvuttamisesta ja satunnaisista armonosoituksista ilman fyysistä väkivaltaa (Biderman 1957; Stark 2007).

Velka ja vastavuoroisuus. Vastavuoroisuus on lähes universaali sosiaalinen normi: saatu palvelus luo velvoitteen maksaa takaisin, ja tätä käytetään vaikuttamisessa (Gouldner 1960; Cialdini).

Love bombing ja eristäminen. Ajatuksenmuokkauksen tutkimus kuvaa, miten ryhmä ottaa haltuun jäsenen sosiaalisen ja informatiivisen ympäristön: ensin intensiivinen hyväksyntä, sitten eristäminen ulkopuolisista siteistä (Lifton 1961).

Mainitut psykologiset teoriat

1. Foot-in-the-door -ilmiö — Freedman ja Fraser (1966), Journal of Personality and Social Psychology.
2. Tottelevaisuus auktoriteetille — Milgram (1963), Journal of Abnormal and Social Psychology; Milgram (1974), Obedience to Authority.
3. Vastuun hajaantuminen (sivustakatsojailmiö) — Darley ja Latané (1968), Journal of Personality and Social Psychology.
4. Moraalinen irtautuminen ja kaunisteleva kielenkäyttö — Bandura (1999), Personality and Social Psychology Review; Bandura (2016), Moral Disengagement.
5. Deindividuaatio — Festinger, Pepitone ja Newcomb (1952); Haney, Banks ja Zimbardo (1973).
6. Kognitiivinen dissonanssi — Festinger (1957), A Theory of Cognitive Dissonance.
7. Sitoutumisen eskalaatio ja uponneet kustannukset — Staw (1976), Organizational Behavior and Human Performance.
8. Jaksoittainen vahvistaminen — Ferster ja Skinner (1957), Schedules of Reinforcement.
9. Traumasidos — Dutton ja Painter (1981), Victimology; Dutton ja Painter (1993), Violence and Victims.
10. Pakkokontrolli (coercive control) — Biderman (1957), Bulletin of the New York Academy of Medicine; Stark (2007), Coercive Control.
11. Vastavuoroisuuden normi — Gouldner (1960), American Sociological Review.
12. Ajatuksenmuokkaus ja totalismin psykologia — Lifton (1961), Thought Reform and the Psychology of Totalism.
13. Vaikuttamisen periaatteet — Cialdini, Influence.