Kallio kestää kysymyksen

Talo ei tiedä perustuksestaan mitään ennen ensimmäistä sadetta.

Oli maa, jossa usko oli raja. Ilmapiiri oli lahkolainen, puolueellinen ja suvaitsematon. Siinä ilmassa kasvoi poika, John Lennox, josta tuli myöhemmin Oxfordin yliopiston matematiikan professori. Hänen vanhempansa olivat innokkaita kristittyjä, mutta lahkolaisia he eivät olleet. He rakastivat poikaansa niin paljon, että näyttivät hänelle, mitä kristinusko tarkoittaa, pakottamatta sitä häneen. Moni hänen ikätovereistaan menetti uskonsa Jumalaan heti kotoa lähdettyään, koska usko oli pakotettu heille. Isällä oli vähän koulua ja paljon Raamattua. Hän opetti pojalleen Israelin historiaa, muinaista maailmaa ja teologista ajattelua. Sen lisäksi hän teki jotakin, mitä muurien maassa harva teki: hän esitteli pojalleen myös muut maailmankuvat, koska hänen mielestään pojan piti tietää, mitä toiset ajattelevat.

Poika käytti elämänsä siihen, että hän selvitti muiden ajattelun ja peilasi sitä kristilliseen maailmankuvaansa. Myöhemmin hän sanoi sen vahvistaneen uskoaan Kristukseen ja Jumalaan mittaamattomasti. Hän väitteli aikansa tunnetuimpien ateistien kanssa yleisön edessä ja vastasi heidän perusteluihinsa niiden omilla käsitteillä. Hänen vastauksissaan kuului isän antama sävy: kysymys sai tulla ja totuus sai puhua.

Kysymys, jonka hänen elämänsä esittää, on vanhempi kuin mikään väittely. Vahvistuuko usko, kun sitä koetellaan? Vai onko usko, jota ei uskalleta koetella, vain tapa, joka on oppinut näyttämään uskolta?

Kaksi taloa, yksi sade

Jeesus kertoi kahdesta rakentajasta. Toinen rakensi kalliolle, toinen hiekalle.

Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu. Ja jokainen, joka kuulee nämä minun sanani eikä tee niiden mukaan, on verrattava tyhmään mieheen, joka huoneensa hiekalle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui, ja sen sortuminen oli suuri."
Matt. 7:24–27

Kertomuksessa on yksityiskohta, joka jää helposti huomaamatta. Sade lankeaa molempien talojen päälle. Samat virrat tulvivat, samat tuulet syöksyvät. Kalliolle rakentaneelle ei luvata poutaa. Hänelle luvataan, että talo seisoo.

Kaunis sää ei kerro perustuksesta mitään. Hiekalle rakennettu talo on kesällä yhtä kodikas kuin naapurinsa ja ikkunoista näkyy sama maisema. Ero on olemassa koko ajan, mutta sen näkee vasta, kun vesi nousee. Sade ei rakenna kalliota eikä kaada sitä. Se paljastaa, mihin talo nojasi jo ennen sadetta.

Usko, jota suojellaan jokaiselta kysymykseltä, elää ikuisessa kesässä. Se ei ehkä koskaan kaadu, koska sitä ei koskaan koeteta. Se ei myöskään koskaan saa tietää, oliko sen alla kallio. Kysymys on sade ja sade on armollisempi kuin miltä se kuulostaa: parempi on nähdä perustus tänään kuin sinä päivänä, jona virrat tulvivat oikeasti.

Paavali kirjoitti seurakunnalle, joka eli keskellä kilpailevia filosofioita ja käytti kahta kuvaa samassa lauseessa:

Niinkuin te siis olette omaksenne ottaneet Kristuksen Jeesuksen, Herran, niin vaeltakaa hänessä, juurtuneina häneen ja hänessä rakentuen ja uskossa vahvistuen, niinkuin teille on opetettu; ja olkoon teidän kiitoksenne ylitsevuotavainen.
Kol. 2:6–7

Juuri ja perustus. Puu, jonka juuret ulottuvat syvälle, on kasvanut tuulessa. Suojassa kasvanut puu on altis kaatumaan, kun sen ympäriltä kaadetaan suojaavat puut, sillä sen juuret eivät ole joutuneet pitämään. Tuuli opettaa juuren tarttumaan.

Pöytä, jonka ääreen kaikki mahtuivat

Jeesuksen aikalaisilla oli selvä käsitys siitä, miten puhtaana pysytään. Tietyt ihmiset kierrettiin, tietyt huoneet jätettiin väliin, tietyn pöydän ääreen ei istuttu. Puhtaus oli etäisyyttä. Siksi yksi hänen tavoistaan loukkasi heitä enemmän kuin mikään opetus:

Ja kaikki publikaanit ja syntiset tulivat hänen tykönsä kuulemaan häntä. Mutta fariseukset ja kirjanoppineet nurisivat ja sanoivat: "Tämä ottaa vastaan syntisiä ja syö heidän kanssaan".
Luuk. 15:1–2

Hän ei etsinyt täydellisiä uskovia. Hän eli syntisten ja epätäydellisten keskellä ja hänen pöytänsä oli auki niille, joiden läsnäolo olisi tahrannut kenen tahansa muun maineen. Arvostelijoille hän vastasi lääkärin kielellä:

Mutta kun Jeesus sen kuuli, sanoi hän: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä on: 'Laupeutta minä tahdon enkä uhria'. Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä."
Matt. 9:12–13

Lääkäri, joka pelkää tautia, voi pitää vastaanottonsa puhtaana ja kätensä kuivina, mutta sairaat jäävät kadulle. Jeesuksen puhtaus kulki päinvastaiseen suuntaan kuin fariseusten. Se tarttui eteenpäin: saastainen tuli puhtaaksi siitä, että häneen koski.

Katse hänen kohtaamisiinsa paljastaa vielä jotakin. Hän kysyi paljon. Sokealta kerjäläiseltä, jonka tarpeen kuka tahansa olisi nähnyt, hän kysyi silti:

Ja Jeesus puhutteli häntä sanoen: "Mitä tahdot, että minä sinulle tekisin?" Niin sokea sanoi hänelle: "Rabbuuni, että saisin näköni jälleen".
Mark. 10:51

Kysymys oli kunnioitusta. Jeesus antoi ihmiselle mahdollisuuden sanoa oma tarpeensa omin sanoin ja siinä ihminen tuli nähdyksi ennen kuin hänen silmänsä aukenivat. Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen ensimmäiset sanat ovat kysymys niille, jotka lähtivät seuraamaan häntä: "Mitä te etsitte?" (Joh. 1:38). Opettaja, jolla oli kaikki vastaukset, aloitti kysymällä.

Kuunteleminen on rakkauden muoto, jota ei voi teeskennellä. Syyttäjän tuomio on valmis ennen kuin toinen avaa suunsa. Ymmärtäjä kuuntelee, koska hän haluaa tietää, missä toinen on. Aviorikoksesta tavattu nainen tuotiin hänen eteensä ja syyttäjät lähtivät yksi kerrallaan. Lopulta hän jäi naisen kanssa kahden:

Ja kun Jeesus ojensi itsensä eikä nähnyt ketään muuta kuin naisen, sanoi hän hänelle: "Nainen, missä ne ovat, sinun syyttäjäsi? Eikö kukaan ole sinua tuominnut?" Hän vastasi: "Herra, ei kukaan". Niin Jeesus sanoi hänelle: "En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee".
Joh. 8:10–11

Järjestys on koko opetus. Ensin armo, sitten ohje. Syyllistäjä kääntää järjestyksen ja siksi hänen ohjeensa jää kantamatta. Jeesuksen suussa totuus oli yhtä täyttä totta armon jälkeen kuin ennen sitä ja armon jälkeen se tuli kuulluksi. Syyttäen ja syyllistäen totuus ei tavoita ketään. Ymmärtäen se tavoittaa.

Kammio ja tori

Puhtauteen on aina tarjolla oikotie: vetäydy, sulje ovi, tuomitse ulkopuolinen ja pysy sisällä. Kammiossa ei ole kysymyksiä, joten siellä ei ole epäilystäkään. Siellä ei myöskään ole ketään, jolle toivon voisi antaa.

Jeesus rukoili seuraajiensa puolesta toisin:

En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta.
Joh. 17:15

Varjelus on maailman keskellä. Hän pyysi Isää pitämään kiinni niistä, jotka lähetettiin muurin ulkopuolelle.

Babyloniin viedyt nuorukaiset elivät vieraan valtakunnan hovissa. Heidät opetettiin kaldealaisten kirjallisuuteen ja kieleen, keskelle maailmankuvaa, joka oli heidän omansa vastakohta. He oppivat ja Jumala oli heidän oppimisessaan mukana:

Ja Jumala antoi näille neljälle nuorukaiselle taidon käsittää kaikki kirjoitukset ja kaiken viisauden; ja Daniel ymmärsi myös kaikkinaiset näyt ja unet.
Dan. 1:17

Daniel nousi kahden valtakunnan korkeimpiin virkoihin. Samalla hän säilytti kaksi asiaa, jotka moni menettää noustessaan: uskonsa ja todistuksensa. Hän tunsi Babylonin kirjoitukset ja kielen ja silti hänen rukouksensa suunta pysyi samana. Virkaveljet eivät löytäneet hänestä syytä hallinnosta, joten he saivat kuninkaan kirjoittamaan kiellon, jolla hänet saataisiin kiinni rukouksesta:

Niin pian kuin Daniel oli saanut tietää, että kirjoitus oli kirjoitettu, meni hän taloonsa, jonka yläsalin ikkunat olivat avatut Jerusalemiin päin. Ja hän lankesi kolmena hetkenä päivässä polvillensa, rukoili ja kiitti Jumalaansa, aivan niinkuin hän ennenkin oli tehnyt.
Dan. 6:10

Ikkunat olivat auki. Kammiossa rukoileva olisi voinut sulkea ne ja pysyä turvassa. Daniel rukoili niin kuin ennenkin, näkyvästi, keskellä valtakuntaa, jonka viisauden hän tunsi.

Paavali tuli Ateenaan ja näki kaupungin olevan täynnä epäjumalankuvia. Hän ei jäänyt majapaikkaansa. Hän keskusteli torilla joka päivä niiden kanssa, joita siellä tapasi. Areiopagilla hän aloitti siitä, mitä oli kaupungilla kävellessään nähnyt:

Niin Paavali astui keskelle Areiopagia ja sanoi: "Ateenan miehet, minä näen kaikesta, että te suuresti kunnioitatte jumalia. Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: 'Tuntemattomalle jumalalle'. Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan.
Apt. 17:22–23

Hän aloitti heidän alttaristaan. Myöhemmin samassa puheessa hän lainasi heidän omia runoilijoitaan. Perehtyminen toiseen oli hänelle silta, jota pitkin totuus pääsi kulkemaan toisen kielellä. Tuntematon jumala oli ateenalaisten oma kysymys ja Paavali antoi sille nimen.

Sama puhe päättyi ylösnousemukseen. Samaan kohtaan matemaatikko vetosi aikanaan loppupuheenvuorossaan väittelyssä ateistin kanssa. Hän sanoi sydämiemme huutavan oikeutta ja muistutti, että Jumala on antanut kaikille vakuuden herättämällä miehen kuolleista.

Suu, joka ei puhu

Kysymykselle on aina joku, joka vastaa. Jokainen aikakausi tarjoaa omat vastaajansa: rahan, joka lupaa turvaa, vallan, joka lupaa merkitystä, nautinnon, joka lupaa täyttymystä ja tiedon, joka lupaa selittää kaiken. Matemaatikko sanoi sen puhuessaan Danielista. Ihminen ei voi elää ilman absoluuttia. Todellisen absoluutin, Jumalan, suhteellistaminen johtaa siihen, että joku muu asia kasvaa absoluutiksi hänen paikalleen: raha, seksi tai valta.

Psalmista kuulee, mikä näistä vastaajista puuttuu:

Mutta heidän epäjumalansa ovat hopeata ja kultaa, ihmiskätten tekoa. Niillä on suu, mutta eivät ne puhu, niillä on silmät, mutta eivät näe. Niillä on korvat, mutta eivät kuule, niillä on nenä, mutta eivät hajua tunne. Niiden kädet eivät koske, niiden jalat eivät astu, ei tule ääntä niiden kurkusta. Niiden kaltaisia ovat niiden tekijät ja kaikki, jotka turvaavat niihin.
Ps. 115:4–8

Epäjumala ei kestä kysymystä, koska sillä ei ole suuta, joka vastaisi. Sitä voi palvella, sille voi uhrata ja sen varaan voi rakentaa, mutta kysyjälle se on vaiti. Tuskin kuolleet epäjumalat tai maailma voi vastata mihinkään elävää Jumalaa ja kaiken luonutta oikeammin. Kuollut ei kuule kysymystä, eikä luotu tunne asioita paremmin kuin se, joka ne loi.

Matemaatikko kysyi kerran, miksi päässä syntynyt yhtälö vastaa maailmaa pään ulkopuolella. Hänen oma vastauksensa oli, että maailma on Sanan varaan rakennettu. Järki, joka löytää järjestyksen luomakunnasta, on saman Sanan kuvaa. Siksi kysyminen on uskolle luonnollista. Järjestyksen Luoja on tehnyt maailman, jota voi tutkia ja ihmisen, joka voi kysyä. Hän ei pelkää kumpaakaan.

Psalmin viimeisessä jakeessa on vakava kääntöpuoli. Epäjumalan palvoja tulee sen kaltaiseksi, jota hän palvoo: suu, joka ei puhu, silmät, jotka eivät näe, korvat, jotka eivät kuule. Usko, joka ei kestä yhtään kysymystä, alkaa muistuttaa kuvaa, jonka korvat eivät kuule. Se on olemassa, sitä kannetaan ja sen edessä kumarretaan, mutta kysyjälle se ei vastaa.

Koetelkaa kaikki

Pelolla on uskossa tuttu tehtävä. Se vartioi rajaa. Se kertoo, mitä ei saa kysyä, keitä ei kannata kuunnella ja mitkä kirjat jätetään hyllyyn. Pelko tuottaa hiljaisuutta ja hiljaisuus näyttää ulkoapäin rauhalta.

Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.
1. Joh. 4:18

Rakkaus pärjää ilman rajavartijaa, koska se luottaa siihen, mitä rakastaa. Puoliso, joka luottaa toiseen, kestää kysymykset. Hänen luottamuksensa on syntynyt siitä, mitä hän on toisesta nähnyt ja jokainen vastaus syventää sitä. Matemaatikko käytti juuri tätä kuvaa, kun häneltä väitettiin uskon olevan sokeaa. Hän kysyi vastaväittäjältään, luottaako tämä vaimoonsa. Vastaus tuli heti ja myönteisesti. Luottamus puolisoon nojaa siihen, mitä hänestä tiedetään, eikä kukaan kutsu sitä sokeaksi.

Paavali kirjoitti yhdelle ensimmäisistä seurakunnista lyhyen ohjeen, joka kuulostaa rohkeammalta kuin moni sen jälkeen:

mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on;
1. Tess. 5:21

Koetella kaikki ja pitää se, mikä kestää. Kultaseppä panee kullan tuleen, koska hän haluaa tietää, mikä siinä on kultaa. Tuli ei vahingoita kultaa. Se erottaa kuonan.

Pietari antoi samalle rohkeudelle muodon, joka kertoo, miten vastataan:

vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämissänne ja olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on, kuitenkin sävyisyydellä ja pelolla,
1. Piet. 3:15

Valmius vastata edellyttää, että kysymys on kuultu. Sävyisyys kuuluu jokaiselle kysyjälle, myös sille, joka kysyy vihollisena. Jeesus opetti sen vuorisaarnassa:

Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin.
Matt. 5:44–45

Sama sade, joka koettelee talot, lankeaa kaikkien päälle. Kriittinen tarkastelu ilman hyökkäystä ja pohdiskelu ilman pelkoa ovat saman asenteen kaksi puolta: toinen on kunnioitusta totuutta kohtaan, toinen kunnioitusta ihmistä kohtaan. Kumpikaan ei kestä ilman toista.

Rakenne, jossa kysymykset vaiennetaan, palvelee aina jotakuta, vaikkei kukaan olisi sitä tarkoittanut. Sen suojissa pysyy asemassaan se, jolla on valta määritellä, kuka on sisällä ja kuka ulkona. Hänen asemansa lepää vastaamatta jääneiden kysymysten päällä. Rakenteen hinnan maksaa kysyjä, jolla ei ole muuta kuin kysymyksensä. Hän jää joko hiljaiseksi sisälle tai lähtee äänettömästi ulos, eikä kukaan kysy, miksi hän meni. Portinvartijalla on penkki, asema ja tottumus. Kysyjällä on vain kysymys, eikä se paina vaa'assa mitään ennen kuin joku suostuu kuulemaan sen. Pakotettu usko kestää niin kauan kuin pakko kestää. Moni matemaatikon ikätoveri menetti sen samana päivänä, jona lähti kotoa.

Vesi kantaa vasta, kun sinne menee

Matemaatikko kuvasi todistamista uimiseksi. Kukaan ei voi olla varma, että vesi kantaa, ennen kuin heittäytyy ja menee veteen. Laiturilla seisova voi lukea uimisesta kaiken ja väitellä kellumisen fysiikasta, mutta vesi ei ole koskaan pitänyt häntä pinnalla. Hypättyään hän huomaa sen, minkä luvattiin: Herra kannattelee.

Sama pätee kysymyksiin. Usko, joka pysyy laiturilla, voi olla oikeaoppinen jokaista sanaa myöten eikä silti tiedä, kantaako vesi. Usko, joka uskaltaa veteen, oppii jotakin, mitä laiturilla ei opi. Vastaukset ovat joskus keskeneräisiä ja kysymys voi jäädä auki pitkäksi aikaa. Silti kallioon kiinnitetty pysyy kiinni. Kysymys vain näyttää, mihin se on kiinnitetty.

Isä, jolla oli vähän koulua ja paljon Raamattua, ei antanut pojalleen valmiita vastauksia kaikkeen. Hän antoi jotakin pysyvämpää: luvan kuulla toisen ajatus loppuun ja luottamuksen siihen, että totuus kestää sen. Poika rakensi koko elämänsä sen varaan. Sadetta tuli ja virrat tulvivat väittelystä toiseen, mutta talo oli kalliolle perustettu.

Jeesus kysyy yhä samaa kuin Jordanin varrella, jossa ensimmäiset seuraajat lähtivät hänen peräänsä. Mitä te etsitte? Kysymys on ovi, joka jätetään auki sille, joka uskaltaa etsiä.