Kun äänelle vaihdetaan puhuja, lauseelle koko merkitys
Kiveä ei aina siirretä. Toisinaan se otetaan käteen.
Jeesus sanoi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ennenkuin Aabraham syntyi, olen minä ollut".
— Joh. 8:58
Uusin suomennos: Jeesus sanoi: »Minä vakuutan teille, että olin olemassa jo ennen kuin Abraham syntyi.»
Seuraava jae kertoo, mitä kuulijat tekivät.
Silloin he poimivat kiviä heittääksensä häntä niillä; mutta Jeesus lymysi ja lähti pyhäköstä.
— Joh. 8:59
Uusin suomennos: Silloin juutalaiset keräsivät maasta kiviä heittääkseen niillä Jeesusta, mutta Jeesus hakeutui suojaan ja lähti temppelistä.
Kaksi lausetta peräkkäin, ja jälkimmäinen selittää edellisen. Kukaan ei tartu kiveen siksi, että joku kertoo olleensa kauan olemassa. Kivi nousee maasta, koska kuulija tunnistaa nimen: minä olen, saman joka lausuttiin palavassa pensaassa. Vanhempi asu säilyttää lauseen särön, olen minä ollut, eikä siloita sitä. Uudessa asussa särö on tasoitettu, ja tilalla on väite iästä. Ikä voi olla kenellä tahansa. Nimi voi olla vain yhdellä.
Muutos ei ota Jeesuksen suusta pois yhtään sanaa, ja silti se ottaa kohtaukselta sisällön. Lukijan eteen jää väkijoukko, joka raivostuu ilman syytä, ja mies, joka kertoi olevansa vanha. Epäluulo Jeesusta kohtaan ei tarvitse väitteitä. Sille riittää kohtaus, jossa hän näyttää sanoneen vähemmän kuin kuulijat kuulivat, sillä silloin liioittelijoita ovat kuulijat, ja heidän mukanaan jokainen, joka on kuullut hänen sanoissaan enemmän kuin ihmisen.
Sanapari ei esiinny vain tässä. Se kulkee saman evankeliumin läpi kohdissa, joissa Jeesus puhuu itsestään ilman määritettä, ja muualla uudempi suomennos on tunnistanut kaiun ja säilyttänyt sen asussa minä olen mikä olen. Sarjasta puuttuu yksi kohta, ja se on tämä: ainoa, jonka jälkeen maasta poimittiin kivet. Nimi on jätetty näkyviin sinne, missä se ei maksanut mitään, ja otettu pois sieltä, missä se maksoi hengen.
Getsemanessa sama nimi kaataa miehet maahan. Sotilaat tulevat pimeään etsimään häntä, hän vastaa kolmesti samoilla sanoilla, ja kertomuksen keskellä on lause siitä, mitä sanoista seurasi: miehet peräytyivät ja kaatuivat maahan. Vanhempi asu toistaa vastauksen joka kerta samanlaisena. Uudessa se on kolme eri lausetta, tässä minä olen, minä olen ja se olen minä. Kaatuminen jää kertomukseen, ja se, mikä kaatoi, on hajotettu kolmeksi tavaksi sanoa sama asia. Jäljelle jää yö, jossa aseistetut miehet kaatuvat maahan tavallisen vastauksen edessä, eikä mikään sivulla enää kerro miksi.
Lauseen alku on kokenut saman. Kreikassa Jeesus aloittaa kahdennetulla vahvistussanalla amen, jonka paikka on muutoin aina toisen puheen jäljessä: näin on, tämä pitää. Hän asettaa sen oman lauseensa eteen, eikä kukaan muu puhu niin, sillä vahvistusta ei haeta ulkopuolelta silloin, kun suurempaa todistajaa ei ole. Uudessa asussa tilalla on minä vakuutan teille, ja aloitus toistuu Johanneksen evankeliumissa 25 kertaa, aina kohdissa, joissa hän sanoo mitä hän on. Vakuuttelija on se, jota ei uskota, ja vakuuttelun tarve asuu puhujassa. Julistajan paikalle rakentuu lukijan mieleen vakuuttelija, kerros kerrokselta, ilman että yhtään väitettä on esitetty. Niin epäluulo kylvetään: ei väittämällä vaan totuttamalla.
Ensimmäinen muunnos
Menetelmällä on ikä, ja sen ensimmäinen esiintymä on kirjattu.
Mutta käärme oli kavalin kaikista kedon eläimistä, jotka Herra Jumala oli tehnyt; ja se sanoi vaimolle: "Onko Jumala todellakin sanonut: 'Älkää syökö kaikista paratiisin puista'?"
— 1. Moos. 3:1
Käärme ei kiellä Jumalan sanaa. Se lausuu sanan uudelleen, melkein oikein, ja siirtää painoa juuri sen verran, että epäilys mahtuu sisään. Lupa koski jokaista puuta ja raja yhtä; uudelleen lausuttuna raja kuulosti kiellolta, joka koskee kaikkea. Vasta pehmitetyn sanan päälle tuli suora valhe: "Ette suinkaan kuole" (1. Moos. 3:4), ja sen perässä suunta, johon valhe on osoittanut siitä asti: "te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan" (1. Moos. 3:5). Ihmiselle tarjotaan jumaluutta, ja Jumalalta otetaan sana. Ensimmäinen muunnos oli käännös, joka esitti alkuperäisen melkein oikein, ja melkein kantoi koko matkan.
Sama ääni palasi erämaassa, ja kohde oli vaihtunut: "Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi" (Matt. 4:3). Ehtolause asettuu siihen, missä oli nimi, ja jää odottamaan, että toinen alkaisi todistella. Hän ei alkanut. Hän vastasi kirjoitetulla sanalla sellaisenaan, joka kerta, ja juuri se on ainoa vastaus, jonka edessä muunnos on aseeton.
Valheella on myös isä, ja hänet on nimetty.
Te olette isästä perkeleestä, ja isänne himoja te tahdotte noudattaa. Hän on ollut murhaaja alusta asti, ja totuudessa hän ei pysy, koska hänessä ei totuutta ole. Kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä.
— Joh. 8:44
Valheelle on annettu määritelmäkin, eikä se ole mikä tahansa väärä väite: "Kuka on valhettelija, ellei se, joka kieltää sen, että Jeesus on Kristus? Hän on antikristus, se, joka kieltää Isän ja Pojan" (1. Joh. 2:22). Valheella on yksi ydin, ja se on aina sama: Jeesuksen riisuminen siitä, kuka Hän on. Kenenkään sydäntä ei voi ulkopuolelta lukea, eikä tarvitse, sillä siirto kertoo suuntansa itse, ja suunta on luettavissa jokaisesta vaihdetusta sanasta.
Alfa
Ilmestyskirjassa sama nimi lausutaan kahdesti, ensin kirjan alussa ja sitten sen viimeisellä sivulla.
"Minä olen A ja O", sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka tuleva on, Kaikkivaltias.
— Ilm. 1:8
Uusin suomennos: »Minä olen kuin alfa ja omega, aakkosten ensimmäinen ja viimeinen kirjain.» Näin sanoo Herra Jumala, joka on ja oli ja joka tulee. Hän kykenee mihin vain.
Sama lause lausutaan uudelleen 21 lukua myöhemmin, ja puhuja on vaihtunut.
Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu.
— Ilm. 22:13
Uusin suomennos: Minä olen kuin alfa ja omega, ensimmäinen ja viimeinen kirjain, alku ja loppu.
Ensimmäisessä puhuu Herra Jumala. Jälkimmäisessä puhuu Jeesus, ja hän sanoo saman lauseen sanasta sanaan. Kirja sulkeutuu siihen, että molemmat päät osoittautuvat samaksi.
Kreikassa lause alkaa molemmilla kerroilla samoilla kahdella sanalla: minä olen. Sana kuin on lisätty, eikä sitä ole alkutekstissä kummassakaan kohdassa. Yhdellä pienellä sanalla oleminen muuttuu muistuttamiseksi ja identiteetti kielikuvaksi: se, joka sanoi olevansa alku ja loppu, sanoo nyt olevansa kuin aakkosten kirjaimet, ja silta kirjan päiden välillä katkeaa molemmista päistä yhtä aikaa. Lukijassa lisätty sana tekee hiljaista työtä. Hän tottuu siihen, että Jeesuksen jumaluus on kielikuvaa, eikä tottumus kysy lupaa. Sille ei tarvitse suostua; riittää, ettei sitä huomaa.
Yksi kirjain
Toisessa kohdassa kivet nousevat maasta yhden lauseen jälkeen, ja lause on kolmen sanan mittainen.
Minä ja Isä olemme yhtä."
— Joh. 10:30
Uusin suomennos: Ja minä ja Isäni olemme yhtä.»
Kreikassa tuossa jakeessa lukee Isä ilman omistusmuotoa, ja edellisessä jakeessa omistusmuoto on. Vanhempi suomennos seuraa erottelua kirjaimellisesti. Uudemmassa se on käännetty toisin päin: edellinen jae kuuluu minä sain lampaat isältäni, isä pienellä kirjaimella, ja tähän jakeeseen on lisätty omistusliite, jota alkutekstissä ei ole. Sana Isä ilman omistusmuotoa asettaa kaksi rinnakkain. Sana Isäni asettaa pojan suhteeseen, jollainen jokaisella pojalla on isäänsä, ja lause alkaa kestää luennan, jossa kaksi vain ymmärtää toisiaan ja ajattelee samoin. Yhdellä kirjaimella ykseydestä tulee yksimielisyyttä, eikä yksimielisyys ole rikos.
Mitä kuulijat kuulivat, ei tarvitse päätellä. He vastasivat itse, ja he vastasivat kivi kädessä.
Niin juutalaiset ottivat taas kiviä maasta kivittääksensä hänet.
— Joh. 10:31
Perustelun he kertoivat ääneen, kun häneltä kysyttiin, mistä teosta häntä kivitetään.
Juutalaiset vastasivat hänelle: "Hyvän teon tähden me emme sinua kivitä, vaan jumalanpilkan tähden, ja koska sinä, joka olet ihminen, teet itsesi Jumalaksi".
— Joh. 10:33
Syyte on tarkka, eikä se koske tekoja vaan sitä, kuka hän sanoo olevansa. Käännös ei voi poistaa syytettä, mutta se voi poistaa lauseen, josta syyte syntyi, ja jäljelle jää oikeudenkäynti ilman rikosta. Saman hän sanoi vielä ilman tulkinnan rakoa, kun opetuslapsi pyysi saada nähdä Isän.
Jeesus sanoi hänelle: "Niin kauan aikaa minä olen ollut teidän kanssanne, etkä sinä tunne minua, Filippus! Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän; kuinka sinä sitten sanot: 'Näytä meille Isä'?
— Joh. 14:9
Isää ei näytetä ohi Pojan, ja erotus on kirjoitettu ilman välitilaa: "Kuka ikinä kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä" (1. Joh. 2:23). Isää ei ole ilman Poikaa, eikä ketään johdateta Isän luo ohittamalla Poika. Siksi jokainen sana, joka pienentää Poikaa, pienentää samalla sen, mitä Isästä voidaan tietää.
Osa
Sama kysymys kulkee kirjeessä, jossa kuvataan mistä hän tuli.
joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti.
— Fil. 2:6-8
Uusin suomennos: Jumalan osan hän täytti, muttei tarttunut oikeuteensa olla Jumalan vertainen. Hän tyhjensi itsensä täysin ja omaksui orjan osan, tuli ihmisen kaltaiseksi ja otti ihmisen muodon. Hän alensi itse itsensä ja oli kuuliainen kuolemaansa asti, ristinkuolemaan.
Kreikan sana, joka on suomennettu muodoksi, ei tarkoita ulkonäköä vaan sitä, mitä jokin on. Sama sana toistuu jakeessa kahdesti, ensin Jumalasta ja sitten orjasta, ja toisto on lauseen koko voima: se, joka oli olemukseltaan Jumala, tuli olemukseltaan orjaksi. Uudessa asussa sana on osa, ja osa on näyttelijän sana. Sen voi ottaa ja sen voi jättää, ja se, joka osan täyttää, ei ole se, mitä esittää. Sanan vaihto valmistelee ajatusta, jota kukaan ei vielä pyydä sanomaan ääneen: Jumaluus olisi Kristukselle rooli, ja roolin voi kirjoittaa pois. Hyväksyntä sellaiselle ei synny väitteestä. Se kypsyy sana kerrallaan, kunnes toisin ajatteleminen on käynyt ensin mahdolliseksi ja lopulta helpoksi.
Sanavalinta kadottaa myös lauseen asennon. Saaliiksi katsottu asema pidetään kiinni nyrkissä; sitä, mikä on omaa oikeudella, ei tarvitse puristaa. Alentuminen ei ollut aseman menetys vaan sen käyttötapa, ja sen nimi on rakkaus, joka ei odota vastapalvelusta.
Kaksi sanaa samasta työstä
Suomen kielessä on kaksi sanaa, jotka näyttävät sukulaisilta ja tarkoittavat eri asioita. Sovinto tehdään kahden välillä, ja siihen tarvitaan molemmat: riita lasketaan alas, kädet lyödään yhteen, ja kumpikin luopuu jostakin. Sovitus on yksipuolinen. Sen tekee toinen toisen puolesta, ja se maksetaan kokonaan siltä puolelta, joka ei ollut velkaa. Sanojen väli on täsmälleen sama kuin riidan ja lunastuksen väli, ja koko ristintyön luonne mahtuu siihen väliin.
Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.
— 2. Kor. 5:19
Uusin suomennos: Jumala ei laskenut ihmisten rikkomuksia heidän syykseen vaan teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa. Meidät hän pani levittämään sanomaa tästä sovinnosta.
Siirto ei tapahdu kreikassa vaan suomessa. Alkukielen sana kantaa suhteen palauttamista, jonka toinen osapuoli tekee yksin: Jumala sovitti, ihminen otti vastaan. Sovinto kantaa arkikäytössään keskinäisyyttä, jossa molemmat antavat periksi. Teko pysyy paperilla samana, ja sen tekijöiden lukumäärä muuttuu. Risti alkaa muistuttaa neuvottelupöytää, jossa kumpikin astuu askelen, ja velaton maksaja katoaa juuri siitä kohdasta, jossa hän teki kaiken yksin. Rajakivi liikkui auranleveyden verran, ja pelto vaihtoi omistajaa hitaammin kuin kukaan ehtii huomata.
Samassa jakeessa kolme sanaa jää kokonaan pois. Kreikassa lukee Jumala oli Kristuksessa, ja verbi on olla. Uudessa asussa Jumala tekee Kristuksessa sovinnon, ja Kristuksesta tulee paikka, jossa työ suoritettiin. Koko lihaksitulemisen kysymys mahtuu yhteen verbiin: oliko hän se, jossa Jumala oli, vai se, jonka kautta Jumala toimi. Välimies voidaan vaihtaa. Häntä, jossa Jumala oli, ei voida.
Sama liike on tehty jakeeseen, jonka useampi ihminen osaa ulkoa kuin mitään muuta kohtaa koko kirjasta.
Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
— Joh. 3:16
Uusin suomennos: Jumala osoitti rakkautensa maailmalle antamalla ainoan Poikansa, jottei kukaan häneen uskova tuhoudu vaan saa ikuisen elämän.
Kreikan lause on rakennettu kahden sanan varaan, jotka kuuluvat yhteen: niin paljon, että. Niin paljon rakasti, että antoi. Rakkauden mitta on se, mitä lause mittaa, ja antaminen on sen seuraus. Uudessa asussa antamisesta tulee keino, jolla rakkaus osoitetaan: rakkaus on jo olemassa, ja Poika on tapa näyttää se toteen. Alkutekstissä Poika on hinta. Uudessa hän on todiste. Todisteen voi katsoa ja jättää ottamatta; hinta on maksettu jonkun puolesta. Lukija, jolle Poika on todiste, oppii katsomaan ristiä turvallisen välimatkan päästä, ja välimatka on juuri se, minkä eksytys tarvitsee.
Sana, jota ei enää ole
Yksi sana kantaa Uudessa testamentissa enemmän kuin useimmat. Alkukielessä sen sanue esiintyy 218 kohdassa, vanhemmassa suomennoksessa 195 kertaa 170 jakeessa, ja uusimmassa asussa sitä ei ole kertaakaan. Poisto on kääntäjien oma ilmoittama valinta, ei kenenkään myöhempi väite.
Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: "Vanhurskas on elävä uskosta".
— Room. 1:17
Uusin suomennos: Jumalallinen oikeudenmukaisuus tulee ilmi ilosanomassa uskosta uskoon. »Se elää, jonka oikeamielisyys tulee uskosta.» Niinhän kirjoituksissa sanotaan.
Alkukielessä sanue on yksi ja sama lanka, joka kulkee kirjeiden läpi, ja lukija näkee joka kerta, että kyse on samasta asiasta. Korvaava sanasto ei ole yksi vaan monta, ja saman jakson sisällä ehtii vaihtua kolme eri sanaa.
Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia, se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta. Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa,
— Room. 3:21-24
Uusin suomennos: Jumalallinen oikeudenmukaisuus, josta pyhät kirjoitukset todistavat, on nyt paljastunut laista riippumatta. Jumalallinen oikeudenmukaisuus paljastuu kaikille, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen. Tämä koskee kaikkia, koska kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta. Jumalan hyvyys kuitenkin tekee heistä syyttömiä täysin ilmaiseksi, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.
Vanhurskaudesta tulee ensin jumalallista oikeudenmukaisuutta ja sitten syyttömyyttä, ja lahjaksi saatu vanhurskaus katoaa kokonaan. Lanka oli se, minkä varassa lukija näki lahjan olevan yksi ja saman antajan kädestä; katkottuna se ei johda enää mihinkään. Samassa jaksossa Jumalan oma teko on muuttunut tapahtumiseksi. Vanha asu sanoo, että vanhurskaus on saatettu julki ja se tulee kaikkiin, jotka uskovat: joku tekee, ja teko tapahtuu ihmisen sisällä. Uusi sanoo, että se paljastuu ja koskee. Paljastua voi se, mikä on jossain muualla, ja koskea voi sen, joka jää itse ennalleen. Asettaminen ihmisen sisälle oli lupauksen ydin, eikä kumpikaan verbi sitä enää kanna.
Sama sana kantaa myös sen, mitä usko on.
Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.
— 1. Moos. 15:6
Uusin suomennos: Abram luotti Jumalaan, ja niin Jumala hyväksyi hänet.
Hyväksyntä on lähellä, eikä se silti ole sama asia. Hyväksyä voi sen, joka jo kelpaa. Lukea voi sen, joka ei kelpaa, ja juuri siinä on evankeliumi. Ero näkyy kirkkaimmin jakeessa, jossa vaihto tehdään molempiin suuntiin yhtä aikaa.
Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.
— 2. Kor. 5:21
Uusin suomennos: Kristus oli täysin synnitön, mutta Jumala teki hänestä synnin ruumiillistuman. Näin meistä tuli Kristuksen vuoksi Jumalan oikeudenmukaisuuden ruumiillistumia.
Oikeudenmukaisuus on hyve, jota ihminen voi harjoittaa. Vanhurskaus on asema, jonka toinen antaa. Ensimmäinen jää ihmisen puolelle pöytää, jälkimmäinen ylittää sen, ja vaihdos ei köyhdytä sanastoa vaan lukijaa: hänelle jää tavoiteltava hyve sinne, missä oli annettava lahja. Hyveen ääressä ihminen katsoo itseensä. Lahjan ääressä hän katsoo Antajaan, ja koko ero on katseen suunnassa.
Sama keventäminen koskee sitä, kenelle risti näyttää hullutukselta.
Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.
— 1. Kor. 2:14
Uusin suomennos: Normaali ihmismieli ei voi ottaa vastaan Jumalan Hengen sanomaa, koska se tuntuu älyttömältä. Sanomaa ei voi ymmärtää, koska sitä on tutkittava hengellisesti.
Sana luonnollinen kuvaa tilaa, josta on olemassa toinen tila. Sana normaali kuvaa mittapuuta, josta poikkeaminen on epänormaalia. Yhdellä sanalla Hengen saanut ihminen muuttuu poikkeamaksi, ja hänen näkemänsä muuttuu siksi, mikä normaalista mielestä tuntuu älyttömältä ja saa jäädä sikseen.
Armoistuin
Samassa kirjeessä on kohta, jossa yksi sana kantaa kokonaisen huoneen.
jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit
— Room. 3:25
Uusin suomennos: Jumala asetti Jeesuksen uhriksi ja paikaksi, jossa Jeesuksen veri tuo sovituksen häneen uskoville. Näin Jumala todistaa olevansa oikeudenmukainen, kun hän kärsivällisenä jättää vanhat synnit rankaisematta.
Kreikan sana tarkoittaa liitonarkun kantta, sitä paikkaa kaikkein pyhimmässä, jolle ylimmäinen pappi pirskotti veren kerran vuodessa: "Ja hän ottakoon mullikan verta ja pirskoittakoon sitä sormellansa armoistuimen etupuolelle; ja armoistuimen eteen hän pirskoittakoon sormellansa verta seitsemän kertaa" (3. Moos. 16:14). Kirjeen lukija tunsi tuon huoneen, ja hänelle sanottiin, että se kansi on nyt henkilö. Uudessa asussa temppeli on purettu selityksen tieltä, ja lukija saa sanan sijasta kuvauksen siitä, mitä sana tarkoitti. Selitys on halvempi kuin huone. Sen ääressä ei tule mieleen riisua kenkiä.
Sanan vaihtuminen ei jää tämän kohdan ainoaksi muutokseksi. Uuteen asuun on tullut kaksi sanaa, joita alkuteksti ei tunne: häneen uskoville. Vanhassa asussa veri on vuodatettu koko ihmiskunnan syntitaakan tähden, ja samaa ristintyötä ovat väliverhon purkaminen ja liiton yhdistyminen. Uusi asu rajaa sovituksen vastaanottajiin jo lauseen sisällä, ja koko tuo mitta kapenee samalla. Usko kuuluu kohtaan alkukielessäkin, sillä armoistuin otetaan vastaan uskon kautta. Eri asia on kirjoittaa usko itse työn rajaksi: sen jälkeen lukija oppii, että risti koski alusta asti vain joitakuita.
Oikeudenmukaista olisi ollut antaa ihmiskunnan kärsiä omista teoistaan. Sen sijaan viaton sijaiskärsijä kantoi ne Jumalan armosta kaikkien osalta. Tähän mittaan kavennettu lause ei enää yllä, ja juuri siksi kahden sanan lisäys ei ole pieni.
Ääni pilvestä
Kahdesti evankeliumeissa puhuu ääni, joka ei ole kenenkään paikallaolijan, ja sanat ovat molemmilla kerroilla samat.
Ja katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt".
— Matt. 3:17
Uusin suomennos: Samalla taivaista kuului ääni: »Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen kiintynyt.»
Mielistyminen on valinnan sana. Kreikan verbi kantaa mielisuosiota ja hyvää tahtoa, eikä se kerro tunteesta vaan valinnasta: tähän minun tahtoni asettuu, tämä kelpaa. Kiintymys on siteen sana, joka syntyy vähitellen, ja sen keskipiste on kiintyjässä. Isä ei kastehetkellä kerro tunteestaan poikaansa kohtaan. Hän ilmoittaa, kuka kelpaa.
Lause on lisäksi lainaus, eikä sen alkuperäinen paikka ole taivaassa vaan profeetan kirjassa.
Katso, minun palvelijani, jota minä tuen, minun valittuni, johon minun sieluni mielistyi. Minä olen pannut Henkeni häneen, hän levittää kansakuntiin oikeuden.
— Jes. 42:1
Palvelija-laulun avaus on kohta, johon kastehetken ääni viittaa, ja alkukielessä siinä lukee, että Jumalan sielu mielistyi häneen. Uudemmassa asussa sekä kastehetkellä että lainauksessa lukee kiintynyt, ja sanat minun sieluni ovat poissa. Taivaasta puhuva ääni alkaa kuulostaa isältä, joka on kiintynyt poikaansa, ja sellaisia isiä on jokaisella. Jumalallinen kategoria vaihtuu inhimilliseen, eikä yhtäkään sanaa kielletä matkan varrella. Ainutlaatuinen muuttuu tutuksi, eikä tuttu herätä kysymyksiä.
Kysymys, joka on vastattu valmiiksi
Myrsky tyyntyy, ja kertomus päättyy kysymykseen. Kysymys on koko kohtauksen tarkoitus, sillä ihme itsessään kerrotaan kahdella lauseella ja kysymys saa loput.
Ja suuri pelko valtasi heidät, ja he sanoivat toisillensa: "Kuka onkaan tämä, kun sekä tuuli että meri häntä tottelevat?"
— Mark. 4:41
Uusin suomennos: Silloin oppilaat pelästyivät entistä pahemmin ja kyselivät toisiltaan: »Mikä mies tämä oikein on, kun tuuli ja aallotkin tottelevat häntä?»
Kreikassa kysytään kuka. Sanaa mies ei ole, ja sen puuttuminen on kysymyksen koko voima: se on ainoa kysymys, jota myrskyn tyyntyminen ei salli kysyä ihmisestä, ja vastauksen tunsi jokainen psalmeja laulanut: myrskyn asettaa tyveneksi Herra. Lisätty sana antaa vastauksen ennen kuin kysymys ehtii syntyä, ja annettu vastaus on ihminen. Sama sana on lisätty kaikkiin kolmeen kertomukseen samasta yöstä. Kysymys oli jätetty auki, koska sen ainoa rehellinen vastaus on tunnustus. Suljettuna se ei kutsu enää ketään polvilleen.
Teko, jota ei enää tehdä
Yksi asia ei ole sana vaan teko, ja se on poistettu kokonaan.
Kreikan verbi, joka tarkoittaa palvomista, kulkee läpi koko Uuden testamentin. Se on sama verbi, jolla enkeli kieltää itseensä kohdistuvan teon, ja kielto lausutaan kahdesti Ilmestyskirjan lopulla.
Ja minä lankesin hänen jalkojensa juureen, kumartaen rukoillakseni häntä. Mutta hän sanoi minulle: "Varo, ettet sitä tee; minä olen sinun ja sinun veljiesi kanssapalvelija, niiden, joilla on Jeesuksen todistus; kumarra ja rukoile Jumalaa. Sillä Jeesuksen todistus on profetian henki."
— Ilm. 19:10
Vanhemmassa asussa sana on molemmilla puolilla sama. Johannes kumartaen rukoili enkeliä, ja enkeli käskee kumartaen rukoilla Jumalaa. Juuri samuudesta kielto saa terävyytensä: teko on oikea, kohde on väärä.
Uudemmassa suomennoksessa enkeli sanoo, että vain Jumalaa pitää palvoa, ja sana palvoa on käytössä myös Isästä. Jeesuksen kohdalla sitä ei käytetä kertaakaan. Kohtia on 15: tietäjät seimen äärellä, sairaat, sokeana syntynyt, opetuslapset veneessä ja vuorella, naiset ylösnousemusaamuna, vanhimmat Karitsan edessä. Vanhempi suomennos ei ole teon nimeämisessä yhdenmukainen sekään, mutta verbi on joka kerta sama, ja lukija näkee saman teon toistuvan. Uudessa asussa teko hajoaa kunnioituksen osoittamiseksi, maahan heittäytymiseksi, polvistumiseksi ja veneen pohjalle kaatumiseksi, eikä yhtäkään niistä tarvitse tehdä Jumalalle.
Niin venheessä-olijat kumarsivat häntä ja sanoivat: "Totisesti sinä olet Jumalan Poika".
— Matt. 14:33
Uusin suomennos: Silloin kaikki heittäytyivät veneen pohjalle ja sanoivat: »Sinä olet tosiaan Jumalan Poika.»
Lukija, joka lukee uusinta suomennosta kannesta kanteen, kohtaa käskyn palvoa vain Jumalaa. Sitten hän etsii kohtaa, jossa joku palvoo Jeesusta, eikä löydä yhtäkään. Enkeli torjui teon. Apostoli torjui teon. Jeesus otti sen vastaan joka kerta eikä vaientanut ketään, ja juuri se on todistusaineistoa siitä, kuka hän tiesi olevansa. Teon kääntäminen pois ei kumoa todistusaineistoa. Se poistaa sen, ja jäljelle jää kirja, joka näyttää itse todistavan, ettei Jeesusta koskaan palvottu. Juuri sellaisen kirjan valhe tarvitsee: sellaisen, joka näyttää olevan sen puolella.
Suunta, joka ei vaihdu
Jokainen siirto on pieni, ja jokainen osoittaa samaan suuntaan. Julistaja muuttui vakuuttelijaksi, nimi iäksi, oleminen muistuttamiseksi, olemus rooliksi, ykseys yksimielisyydeksi, lunastus neuvotteluksi, lahja hyveeksi ja valinta kiintymykseksi, kysymyksen kuka tilalle tuli vastaus mies, ja palvonta hajosi asennoiksi, joita ei tarvitse tehdä Jumalalle. Suunta ei vaihtele kertaakaan. Jokainen siirto vahvistaa epäluuloa Jeesusta kohtaan ja riisuu sitä, kuka Hän on.
Yksittäinen käännösratkaisu voi syntyä monesta syystä, eikä kenenkään sydäntä voi lukea. Suuntaa ei silti tarvitse arvata, koska sen voi mitata, ja mitattu suunta osuu täsmälleen siihen, minkä Raamattu nimeää valheeksi: sen kieltämiseen, että Jeesus on Kristus. Kieltäminen ei kuulosta kieltämiseltä. Vaarallisin muoto ei kiellä Jumalaa vaan ylistää häntä ja jättää yhden nimen pois, ja kirja täynnä Jumalaa, josta Jeesuksen Jumaluus on himmennetty, on juuri sellainen kirja. Käännös, jonka siirrot osoittavat yhteen suuntaan, ei ole enää käännös vaan muunnos, ja muunnos tekee työtään jokaisessa lukijassa, joka ei tiedä lukevansa sellaista. Se eksyttää askel askeleelta etäälle Kristuksesta ja valmistelee hyväksyntää sille, että Jumaluus otetaan Häneltä pois. Kukaan ei huomaa suostuneensa, koska kukaan ei kysynyt.
Se, mitä ei voi keventää
Perustelu on kirjoitettu julki. Tekijät kertovat tehneensä ensimmäisen suomennoksen, joka on käännetty alkukielestä mobiilikäyttäjille ja jota voi lukea ilman sanakirjaa tai teologin apua, kielen ohjautuessa nuoren aikuisen kielentajun mukaan. Tavoite on ymmärrettävyys, eikä tavoitteessa ole mitään väärää. Kysymys, jota tavoite ei esitä, kuuluu: mitä tapahtuu sanalle, jonka koko sisältö on siinä, ettei sitä voi sanoa toisin.
Raamattu ei ole helppolukuinen, eikä vaikeus ole vika, jonka kääntäjä voisi korjata. Sitä sanotaan suoraan jo kirjeissä itsessään: "niinkuin hän tekee kaikissa kirjeissään, kun hän niissä puhuu näistä asioista, vaikka niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, jota tietämättömät ja vakaantumattomat vääntävät kieroon niinkuin muitakin kirjoituksia, omaksi kadotuksekseen" (2. Piet. 3:16). Vaikeatajuisuus mainitaan, eikä ratkaisuksi tarjota yksinkertaistamista vaan vakiintumista.
Kysymys tekstin avautumisesta on ratkaistu toisaalla, ja vastaus on henkilö. Lähtiessään Jeesus ei jättänyt jälkeensä selitysteosta vaan opettajan: "Mutta Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä on lähettävä minun nimessäni, hän opettaa teille kaikki ja muistuttaa teitä kaikesta, minkä minä olen teille sanonut" (Joh. 14:26). Opettaja ei kevennä tekstiä. Hän kantaa lukijan sen tasalle, ja liikkeen suunta on päinvastainen kuin helppolukuisuudessa.
Keventäminen ei myöskään tuota sitä, mitä se lupaa. Este ei ole sanaston vaikeus vaan luonto, joka ei ota vastaan, eikä yksinkertaistettu lause poista estettä; se poistaa kohdan, jossa este olisi tullut vastaan ja pakottanut kysymään. Lukija pääsee tekstin läpi ymmärtämättä sitä, ja hän luulee ymmärtäneensä, koska mikään ei tuntunut vaikealta. Vaikeus oli kutsu pysähtyä, ja pysähtymisen paikalle jäi sujuvuus. Tieto, joka ei lisää ymmärrystä, väsyttää. Sujuvuus, joka ohittaa ymmärryksen, eksyttää, ja jälkimmäinen on vaarallisempi, koska se tuntuu hyvältä.
Halu kuulla helppoa on sekin kuvattu ennalta: "Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin" (2. Tim. 4:3-4). Opettajia ei tuputeta ulkoa. Ne haalitaan itse, oman halun mukaan, ja siirto on siksi valmis jo ennen kuin ensimmäistäkään sanaa on käännetty. Kynästä, joka palvelee tuota halua, on sanottu ankarin lause, joka kynästä on sanottu: "Kuinka saatatte sanoa: 'Me olemme viisaita, ja meillä on Herran laki'? Totisesti! Katso, valheen työtä on tehnyt kirjanoppineiden valhekynä" (Jer. 8:8). Väärennös ei syntynyt kadulla eikä vihollisen leirissä vaan pöydän ääressä, jossa tekstiä hoidettiin, ja sen teki käsi, jonka työ oli säilyttää. Tuomio sanojen vaihtajille on lausuttu samalla suoruudella: "Voi niitä, jotka sanovat pahan hyväksi ja hyvän pahaksi, jotka tekevät pimeyden valkeudeksi ja valkeuden pimeydeksi, jotka tekevät karvaan makeaksi ja makean karvaaksi!" (Jes. 5:20).
Raja, jota ei siirretä
Sanan ympärille asetettiin vartio jo ensimmäisellä kerralla, kun se annettiin, ja kielto koski molempia suuntia: "Älkää lisätkö mitään siihen, mitä minä teille määrään, älkääkä ottako siitä mitään pois, vaan noudattakaa Herran, teidän Jumalanne, käskyjä, jotka minä teille annan" (5. Moos. 4:2). Viimeisen kirjan viimeisellä sivulla sama vartio asetetaan uudelleen, nyt seuraamuksineen: "Minä todistan jokaiselle, joka tämän kirjan profetian sanat kuulee: Jos joku panee niihin jotakin lisää, niin Jumala on paneva hänen päällensä ne vitsaukset, jotka ovat kirjoitetut tähän kirjaan; ja jos joku ottaa pois jotakin tämän profetian kirjan sanoista, niin Jumala on ottava pois sen osan, mikä hänellä on elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin, joista tässä kirjassa on kirjoitettu" (Ilm. 22:18-19). Lisääminen ja poistaminen mainitaan erikseen, koska ne ovat saman teon kaksi suuntaa, ja kumpikin siirtää rajaa.
Vartiointi ei kuitenkaan ole sitä, mihin sana lopulta nojaa. Rajakivi pellolla oli kivi, ja kiven voi siirtää, koska sen paikka on ihmisten muistin varassa. Sana ei ole kivi: "Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa" (Matt. 24:35). Muunnos ei muuta sitä, mikä on kirjoitettu. Se muuttaa sen, mitä lukija näkee, ja vahinko tapahtuu lukijalle eikä tekstille.
Siksi kysymys ei lopulta ole siitä, kuka omistaa käännöksen, vaan siitä, kuka omistaa merkityksen. Sana annettiin, eikä lahjan saanut saa sitä muokata; hänen tehtävänsä on palata sen luo, joka sen antoi, ja kysyä tarkoitatko tätä. Vääristymä ei ala tulkinnasta vaan siitä hetkestä, jona tulkinta lakkaa palaamasta lähteelle, ja lähteelle palaamista varten on annettu opettaja, jonka työn suunta kuvattiin ennalta: "Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille" (Joh. 16:14). Opettaja ei tuo omaansa. Hän kantaa takaisin lähteelle, ja siinä liikkeessä raja palaa paikalleen niin monta kertaa kuin se on siirretty.
Ja hänellä on vaipassa kupeellaan kirjoitettuna nimi: "Kuningasten Kuningas ja herrain Herra".
— Ilm. 19:16
Nimi ei ole myönnetty hänelle kokouksessa. Se on kirjoitettu häneen itseensä. Siirtäjä ei voita maata; hän voittaa sen, ettei kukaan enää tiedä missä raja kulki, ja epätietoisuus on koko saalis. Sitä vastaan on annettu yksi kiintopiste, joka ei liiku, koska se ei ole sana vaan henkilö, ja hänen oma rukouksensa omiensa puolesta sitoo kaiken yhteen lauseeseen: "Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus" (Joh. 17:17). Sana ja totuus eivät ole kaksi asiaa, joista toinen tulkitsee toista. Ne ovat sama, ja jokainen, joka palaa sanan luo, palaa Hänen luokseen.
Hän, joka näitä todistaa, sanoo: "Totisesti, minä tulen pian". Amen, tule, Herra Jeesus!
— Ilm. 22:20
Raamatun viimeinen rukous on osoitettu hänelle, ja se on lausuttu hänen nimellään.
Kolmas osa: Kulmakivi, jota ei siirrellä, rakentaa pysyvän valtakunnan.