Se mikä ei mennyt konkurssiin
Liiketilan ikkunassa oli vielä edellisen yrityksen teippausten jäljet, kun ovi avattiin uudelleen 1990-luvun alkuvuosina. Sisälle ei tullut uutta liikettä vaan pitkiä pöytiä. Pöydille tuli tavaraa ihmisten kodeista: lastenvaatteita joista oli kasvettu ulos, astioita, työkaluja, sukset. Joku myi, joku osti ja moni teki molempia samana päivänä. Kirpputori oli uusi sana monen kaupungin katukuvassa. Se täytti tilat jotka olivat jääneet tyhjiksi.
Sitä vuosikymmenen alkua ei tarvitse kenellekään selittää. Jokainen suomalainen tietää mitä silloin kaatui. Moni kantaa siitä jälkiä yhä. Juuri siksi tästä ajasta jää kertomatta se toinen puoli: mitä ihmiset tekivät toisilleen, kun rahat loppuivat. Se puoli ansaitsee oman kertomuksensa, sillä siinä näkyy mikä suomalaisissa piti, kun mikään muu ei pitänyt.
Pöytä kylän laidalla
Rahan kadotessa vaihdettiin sitä mitä oli. Helsinkiin ja muihin kaupunkeihin syntyi vaihtopiirejä, joissa palvelu maksettiin palveluksella: joku korjasi naapurin polkupyörän ja sai vastineeksi lastenhoitoa, joku leipoi ja sai halkoja. Työttömien työpiirissä periaate sanottiin ääneen niin kuin se oli, palvelu palveluksesta. Kaupungin vuokrataloihin ja kerrostalojen rappuihin haettiin kylältä ruokakasseja. Ne kannettiin koteihin siinä sivussa kun omakin kassi haettiin. Isovanhemmat ottivat nimiinsä lainoja, jotta lasten perheet säilyttäisivät kotinsa. Näistä ei pidetty kirjaa eikä niistä kerrottu ulospäin. Ne kuuluivat siihen samaan hiljaiseen huolenpitoon, jolla vieraita oli aina otettu vastaan.
Nuoret kunnostivat talkoilla taloja, jotka olisivat muuten jääneet tyhjilleen. Pankit alkoivat itse tarjota tyhjiä kiinteistöjään kunnostettaviksi. Talkoot eivät olleet näinä vuosina perinnettä jota muisteltiin, vaan työtapa jolla asiat saatiin tehdyksi silloin kun rahaa ei ollut.
Radiosta kuultu ajatus
Syksyllä 1995 Tampereella avattiin ruokapankki. Ajatus oli tullut seurakuntien diakoniajohtajalle radio-ohjelmasta, jossa kerrottiin Englannin ruokapankeista. Ajatus toteutettiin saman tien. Neljässä vuodessa pankkeja oli kymmenillä paikkakunnilla sadoilla seurakunta-alueilla. Ruokaa jakoivat samat seurakunnat, jotka olivat keränneet Yhteisvastuuta lamavuosien alusta asti.
Sitä ennen oli tapahtunut jotakin vielä harvinaisempaa. Vankilapapit olivat perustaneet syksyllä 1990 säätiön auttamaan vapautuvia vankeja veloistaan. Laman kaataessa velkoihin tavallisia perheitä tuo pieni säätiö kasvoi koko kansan velka-avuksi. Sen neuvojat istuivat ylivelkaantuneiden kanssa pöydän ääreen ja järjestelivät asioita, joita kukaan ei ollut uskaltanut avata. Muutamaa vuotta myöhemmin valtio antoi velkajärjestelyn neuvonnan sen tehtäväksi.
Vuosikymmenen lopulla piispa kutsui samaan pöytään suurimpien puolueiden ja työmarkkinajärjestöjen edustajat. Pöydässä sovittiin että köyhyyden vähentämiseen sitoudutaan riippumatta siitä kuka hallituksessa istuu. Linjaukset päätyivät hallitusohjelmaan asti. Hätä oli tehnyt sen minkä hyvät vuodet olivat jättäneet tekemättä: se oli pannut kaikki samalle puolelle pöytää.
Nauru ja yksi kevät
Raskaina vuosina Suomi nauroi paljon. Television komediat täyttyivät miehistä, joilla ei ollut töitä mutta joilla oli suunnitelmia. Tutkimus sanoo tästä jotakin kaunista: viihteen työttömät eivät olleet säälin kohteita vaan oman elämänsä toimijoita. Julkisen puheen etsiessä työttömyyden syytä työttömästä itsestään olohuoneissa naurettiin ihmisille jotka eivät suostuneet häpeämään. Nauru oli pakopaikka, mutta se oli myös kannanotto.
Keväällä 1995 tuli sitten se ilta, jona koko maa huusi yhtä aikaa. Jääkiekon maailmanmestaruus ei muuttanut kenenkään tiliä, mutta ihmiset ovat kuvanneet sitä hetkeä sanoilla, joissa on enemmän kuin urheilua: kaikki oli mahdollista, lama oli ohi. Tutkijat ovat myöhemmin sanoneet, että voitosta tuli uuden alun merkki. Kansa, joka oli neljä vuotta noussut aamuisin huonoihin uutisiin, sai yhden yön jona uutinen oli hyvä ja yhteinen.
Se mitä ei sanota ääneen
Lamasta puhutaan oikeutetusti sen uhrien kautta. Yksi asia jää silloin sanomatta. Pahimpanakin vuonna valtaosa suomalaisista kävi töissä. Useimmissa kodeissa elämä jatkui kapeampana mutta ehjänä. Sosiaaliturva piti, vaikka sitä leikattiin: tulonsiirrot ja palvelut kantoivat sen osan kansasta, jonka omat voimat eivät riittäneet. Tutkijat ovat jälkikäteen todenneet, että juuri se esti yhteiskuntaa hajoamasta. Suomi ei selvinnyt lamasta siksi että jokainen olisi selvinnyt yksin, vaan siksi että rakenteet ja ihmiset kannattelivat niitä jotka kaatuivat.
Vanha sana tietää tämän tarkasti:
Jos he lankeavat, niin toinen nostaa ylös toverinsa; mutta voi yksinäistä, jos hän lankeaa! Ei ole toista nostamassa häntä ylös.
Saarn. 4:10
Samassa luvussa on jae, joka kuvaa nuo vuodet paremmin kuin yksikään tilasto:
Ja yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa. Eikä kolmisäinen lanka pian katkea.
Saarn. 4:12
Suomi oli noina vuosina kolmisäinen lanka. Yksi säie oli koti ja suku, toinen oli naapurit ja seurakunnat ja yhdistykset, kolmas oli yhteinen turva johon kaikki olivat maksaneet. Jokainen säie venyi äärimmilleen. Lanka ei katkennut.
Vanhempi polvi tiesi, että langassa on neljäskin säie. Talvisodan syttyessä presidentti Kyösti Kallio rukoili itsenäisyyspäivän puheessaan maan puolesta ja kehotti radiossa kansaa turvautumaan Jumalaan. Pian sen jälkeen Kaisa Kallio pyysi omassa radiopuheessaan kansaa rukoilemaan. Muistitieto kertoo, että kaupoissa polvistuttiin siihen paikkaan. Sitä säiettä ei punonut ihminen. Lamavuosina siitä pidettiin kiinni hiljaisemmin, keittiöiden pöytien ääressä ja kirkkojen penkeissä, mutta ote oli sama: tiukan paikan tullen tämä kansa on aina tiennyt, kenen puoleen käännytään.
Mikä jäi pystyyn
Lamasta jäi raunioita, mutta siitä jäi pystyyn myös rakennuksia. Ne erottaa toisistaan yhdellä katseella: pystyyn jäi se mikä rakennettiin toisia varten. Ruokapankit ovat yhä olemassa. Vankilapappien säätiö auttaa velkaantuneita tänäkin päivänä. Yhteisvastuuta kerätään joka vuosi. Kirpputoreista tuli pysyvä osa suomalaista arkea, eikä kukaan enää muista että ne olivat kerran hätäratkaisu.
Tiukka paikka ei synnyttänyt suomalaisissa mitään uutta. Se otti esiin sen, mikä oli ollut kaapin perällä koko ajan: naapurin jota ei tarvinnut pyytää, talkoot joihin tultiin kysymättä, pöydän johon mahtui yksi lisää. Se on hyvä tietää nytkin. Sama vara on yhä samassa paikassa. Tiukan paikan tullen se löytyy.