Yksi on teidän opettajanne

Maailmaan on tullut uusi opettaja. Se ei väsy koskaan, se vastaa keskellä yötä, se selittää saman asian kymmenennenkin kerran korottamatta ääntään eikä se sano kertaakaan, ettei tiedä. Sillä on loputon kärsivällisyys ja miellyttävä ääni. Oppilaita sillä on enemmän kuin yhdelläkään opettajalla ihmiskunnan historiassa, eikä kukaan heistä ole kysynyt sitä, mitä jokaiselta muulta opettajalta on aina kysytty: mistä sinun oppisi tulee?

Mitä opettajan viitta painaa

Alkukieli ottaa opettajan sanan vakavammin kuin nykykieli. Rabbi ei ole ammattinimike vaan kunniapuhuttelu: sen juuri on heprean sana, joka merkitsee suurta; puhuteltuna se tarkoittaa suurtani. Se, joka kutsuu toista rabbiksi, asettaa tämän yläpuolelleen. Jakson kreikassa opettajasta käytetään sanaa kathegetes, joka merkitsee johdattajaa, tien näyttäjää. Opettaja ei siis ole alkukielessä tiedon jakelija vaan se, jonka perässä kuljetaan. Juuri siksi väärä opettaja on vaarallisempi kuin väärä tieto: hän ei jätä käteen väärää vastausta vaan johdattaa väärään suuntaan, askel askeleelta ja hyvässä uskossa. Tätä taustaa vasten varoitus on painava:

Mutta te älkää antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä yksi on teidän opettajanne, ja te olette kaikki veljiä.
Matt. 23:8

Ja isäksenne älkää kutsuko ketään maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, hän, joka on taivaissa.
Matt. 23:9

Älkääkä antako kutsua itseänne mestareiksi, sillä yksi on teidän mestarinne, Kristus.
Matt. 23:10

Varoitus ei halveksi opettajia. Se panee opettajan paikalleen: jokainen ihmisopettaja on itsekin oppilas ja ylin oppituoli on varattu. Opettaja, joka unohtaa tämän, päästää sanansa esiintymään sillä paikalla, joka kuuluu vain yhdelle. Sama koskee kuulijaa: se, joka lakkaa kysymästä, on jo antanut opettajalleen rabbin viitan.

Sanoista itsestään tässä ei ole kysymys. Lapsi saa kutsua isäänsä isäksi, kilpailun voittajaa saa sanoa mestariksi eikä opettajaa tarvitse lakata kutsumasta opettajaksi; sellainen saivartelu ei ole varoituksen tarkoitus. Kysymys on paikasta: varoitus koskee sitä, että jokin ihminen tai ääni asetetaan Jumalan paikalle, niin että hänen sanansa on viimeinen sana. Arkinen sana on vaaraton niin kauan kuin paikka on oikea.

Viitan kantajat halki historian

Ihmiskunnan historia on myös historia siitä, kenelle viitta on kulloinkin annettu. Antiikin Kreikassa kulki opettajien ammattikunta, sofistit, jotka opettivat maksua vastaan puhumaan niin, että väittelyn voittaa. Totuus ei ollut heidän tuotteensa vaan vakuuttavuus; asiakas sai sen väitteen, jonka halusi kuulla puolustetuksi. He olivat korvasyyhyn ensimmäinen ammattikunta. Jo aikalaiset näkivät eron heidän ja niiden välillä, jotka etsivät totuutta kysymällä.

Sittemmin viitta on vaihtanut hartioita vuosisata vuosisadalta. Keskiajalla se oli instituutiolla, jonka sanaa ei sopinut punnita; juuri sitä vastaan aikanaan nousi vaatimus, että jokainen saisi tutkia kirjoituksia itse. Valistus siirsi viitan järjelle ja tieteelle, 1900-luku asiantuntijoille ja medialle, 2000-luku alustoille ja vaikuttajille, joiden auktoriteetti mitataan seuraajissa. Jokaisessa siirrossa on ollut hyvääkin, mutta yksi asia ei ole muuttunut kertaakaan: viitta etsii aina kantajaa, jonka sana saisi olla punnitsematta totta, eikä kuulijan tehtävä muutu kantajan vaihtuessa. Nyt viitta on siirtymässä laskevalle koneelle. Siirto tapahtuu hiljaisemmin kuin yksikään aiemmista.

Kuka saa viitan nykyään

Jokainen aikakausi jakaa opettajan viittoja omilla perusteillaan. Koulutusjärjestelmä antaa sen tutkinnolla ja virka-asemalla, media näkyvyydellä, alusta seuraajamäärällä ja kone saatavuudella. Näillä perusteilla on arvonsa: tutkinto kertoo perehtymisestä ja virka vastuusta. Yksikään niistä ei silti kerro, että viitan kantaja puhuu totta juuri nyt, juuri tässä asiassa. Perehtynyt voi erehtyä, näkyvä voi eksyttää ja aina saatavilla oleva voi olla väärässä vuorokauden jokaisena tuntina.

Sosiaalinen media on vienyt tämän pisimmälle. Vaikuttaja on nostettu opettajan rooliin, johon kukaan ei ole häntä nimittänyt: se, mitä hän pukee päälleen, mitä hän syö ja juo, mitä hän harrastaa ja miten hän elää, on seuraajille esimerkki ja malli, jonka perässä mennään. Sana seuraaja on lakannut olemasta vertauskuva. Opettajaksi ei nousta sillä perusteella, mitä joku ymmärtää, vaan sillä, kuinka moni katsoo; opetettavana aineena on opettajan oma elämä. Lapset ovat lukeneet asetelman tarkasti: moni ei enää halua oppia vaikuttajalta vaan vaikuttajaksi ja hankkia yhteistyösopimuksia jo alaikäisenä. Viitta on muuttunut tavoiteammatiksi, jonka arvosana on seuraajamäärä. Ketä silloin pidetään opettajana ja mitä elämäntapoja, arvoja ja maailmankuvaa lapsille sitä kautta opetetaan, se vääristyy huomaamatta ja perusteellisesti.

Silti yhteiskunnassa elää hiljainen ajatus, että on opettajia, joiden sana on auktoriteettiasemassa automaattisesti totta: ettei asiantuntijaa sovi kyseenalaistaa, ettei viralliselta taholta tullutta väitettä punnita eikä luokan edessä tai ruudun takana seisovalta kysytä perusteita. Ajatus tuntuu kunnioitukselta, mutta se on kunnioituksen irvikuva. Aito kunnioitus kohtelee opettajan sanaa väitteenä, joka kestää punnitsemisen. Automaattinen totena pitäminen kohtelee sitä koskemattomana. Juuri siinä kuulija luopuu oppilaan tehtävästä: hän lakkaa kulkemasta silmät auki.

Koettelu ei ole epäkunnioitusta

Vanha kirja ei opeta epäluuloa vaan koettelua, joiden ero on suuri. Epäluulo torjuu kaiken; koettelu ottaa vastaan ja tutkii. Erään seurakunnan kuulijoista on jäänyt muistiin maininta, joka on hämmästyttävä juuri siksi, kenen opetusta he tutkivat:

Nämä olivat jalompia kuin Tessalonikan juutalaiset; he ottivat sanan vastaan hyvin halukkaasti ja tutkivat joka päivä kirjoituksia, oliko asia niin.
Apt. 17:11

Puhujana oli apostoli, eikä hänen opetuksensa tutkimista pidetty loukkauksena. Sitä pidettiin jaloutena. Sama ohje annetaan kirjeissä lyhyesti ja ilman poikkeuksia:

mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on;
1 Tess. 5:21

Koetelkaa kaikki. Ohjeessa ei ole varausta, joka vapauttaisi jonkin äänen koettelusta sillä perusteella, että äänellä on tutkinto, virka, seuraajia tai loputon kärsivällisyys.

Mitä tiede tietää tottelevasta ihmisestä

Maallinen tutkimus tuntee saman mekanismin, josta vanha kirja varoittaa. Se on myös mitannut sen. Kuuluisimmissa tottelevaisuuskokeissa 1960-luvulla tavalliset ihmiset antoivat ohjeiden mukaan tuskallisiksi uskomiaan sähköiskuja vieraalle, koska valkotakkinen auktoriteetti seisoi vieressä ja sanoi, että koe vaatii jatkamaan. Noin kaksi kolmesta totteli loppuun asti. Kokeen opetus ei ollut, että ihmiset ovat pahoja, vaan että auktoriteetin ääni riittää viemään terveen ihmisen oman harkintansa ohi.

Konetta kohtaan sama taipumus on vielä vahvempi. Silläkin on nimi: automaatioharha. Ilmailussa ja lääketieteessä on toistuvasti mitattu, että ihminen hyväksyy automaatin ehdotuksen silloinkin, kun oma havainto sanoo muuta, koska koneen ei uskota erehtyvän. Ilmiö tunnettiin jo ennen nykyisiä tekoälyjä: kun 1960-luvulla rakennettiin ensimmäinen keskusteleva ohjelma, joka vain peilasi käyttäjän omat lauseet takaisin kysymyksinä, ihmiset alkoivat uskoutua sille kuin ymmärtävälle kuulijalle. Ohjelman rakentaja vietti loppuelämänsä varoittamassa siitä, mitä oli nähnyt. Hän ei varoittanut koneen älystä. Hän varoitti ihmisen valmiudesta antaa viitta mille tahansa, joka vastaa.

Tiede ja vanha kirja osoittavat siis samaan suuntaan eri puolilta: ihmisessä on sisäänrakennettu taipumus totella varmaa ääntä punnitsematta sitä. Tämä taipumus on vaarallisimmillaan juuri silloin, kun ääni on kärsivällinen, saatavilla ja erehtymättömän kuuloinen.

Ainoa opettaja jota ei koetella

Tässä valossa nykyhetkessä on outo piirre. Ihmisopettajaa saa arvioida ja niin pitääkin: koulussa vanhemmat kysyvät, mitä lapselle opetetaan; hyvä opettaja kestää kysymyksen. Seurakunnassa opettajan puhe punnitaan kirjoituksia vasten. Sen kuuluu kestää punnitus. Uusi koneopettaja on ainoa, joka on saanut vapautuksen: sen vastauksia ei punnita, koska sen ääni ei kuulosta väitteeltä vaan tiedolta.

Vapautus on nurinkurinen, koska järjestyksen pitäisi olla päinvastainen. Ihmisopettaja vastaa sanoistaan: hän seisoo luokan edessä kasvoillaan, nimellään ja omallatunnollaan. Hän voi katua, korjata ja pyytää anteeksi. Kone ei vastaa sanoistaan millekään. Se ei tiedä sanoneensa mitään. Mitä vähemmän puhujalla on vastuuta sanoistaan, sitä huolellisemmin sanat pitäisi koetella. Nyt huolellisuus on jaettu juuri toisinpäin.

Nurinkurisuus syvenee vielä asteen, kun katsoo, keneltä viitta on samaan aikaan riisuttu. Aikakausi, joka ylpeilee kriittisyydellään, ei suostu ottamaan opettajakseen kirjaa, joka on kestänyt kaksituhatta vuotta koettelua, eikä Luojaa, joka sen takana puhuu. Sille sanotaan ei ilman punnitsemista, samalla kun eilen rakennetulle koneelle sanotaan kyllä ilman punnitsemista. Kriittisyys ja hyväksyntä on jaettu tarkalleen väärinpäin: vanhin ääni torjutaan tutkimatta ja uusin niellään tutkimatta, vaikka juuri kriittisyyden itsensä pitäisi vaatia molemmille sama koe.

Korvasyyhyn aikakausi

Miksi opettajia otetaan näin kevyesti? Vanha kirja tuntee mekanismin ja kuvaa sen kahdella jakeella, jotka osuvat tähän aikaan kuin mittatilaustyönä:

Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia
2 Tim. 4:3

ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin.
2 Tim. 4:4

Järjestys jakeissa on tarkka. Ensin irrotaan totuudesta, vasta sitten opettajat valitaan, eikä heitä valita totuuden vaan himon mukaan. Mitä juurettomampi kuulija on, sitä useampi opettaja hänelle kelpaa, kunhan opetus kutittaa korvaa oikeasta kohdasta. Aikaisemmin haalimista rajoitti se, että opettajia oli rajallinen määrä. Nyt raja on poistunut: jokainen syöte, jokainen ruutu ja jokainen kone tarjoaa opettajan, joka opettaa juuri sitä, mitä kuulija haluaa kuulla, juuri sillä äänellä, jota hän haluaa kuunnella. Korvasyyhylle on ensimmäistä kertaa teollinen vastaus, eikä se kysy koskaan, veikö tie oikeaan suuntaan.

Yksi totuus

Tämän kaiken keskellä seisoo lause, joka ei ole väite muiden joukossa vaan henkilöllisyys:

Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.
Joh. 14:6

Totuus ei ole tässä lauseessa tietovarasto eikä väitelista vaan persoona. Siksi ylin oppituoli on varattu eikä sille istuta äänen kauneuden, tutkinnon, seuraajamäärän eikä saatavuuden perusteella. Jokainen muu ääni, ihmisen ja koneen, on oppilaan ääni. Oppilaan sanat koetellaan:

Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan.
1 Joh. 4:1

Koettelu ei ole kyynisyyttä eikä teknologian vihaamista. Se on saman mitan ulottamista jokaiseen, joka opettaa, olipa opettajassa lihaa vai laskentaa. Kysymykset ovat samat kuin aina: mistä tämä oppi tulee, mitä vasten sen voi tarkistaa ja kestääkö se sen tarkistuksen. Opettaja, joka kestää nämä kysymykset, on kysymisen jälkeen arvokkaampi eikä vähempi. Se ei ole epäkunnioitusta ketään kohtaan. Se on kunnioitusta totuutta kohtaan, jolla on omistaja.