Se mitä ei voi lähettää postissa

Taito siirtyy vain, kun kaksi ihmistä on samassa huoneessa.

Keittiön pöydällä on jauhoja ja pieni käsi upotettuna taikinaan, joka on liian sitkeää. Vanha käsi asettuu sen päälle. Se ei ota työtä pois vaan ohjaa ranteen liikkeen oikeaan kulmaan, painaa juuri sen verran kuin taikina vaatii ja päästää sitten irti. Sama toistetaan sata kertaa, viitenä syksynä peräkkäin, kunnes eräänä päivänä pieni käsi tietää itse mitä taikina tarvitsee, eikä kukaan muista opettaneensa sitä.

Sitä ei opetettu. Se siirtyi.

Mitä ketjussa kulkee

Luettelo on pidempi kuin ensin arvaisi. Käsityöt ja kädentaidot, neulominen ja kutominen, puun veistäminen ja veitsen teroittaminen. Ruoanlaitto ja leipominen, se että tietää milloin taikina on valmis koskettamatta kelloa. Kalastus ja metsästys, verkon paikkaus, sen tunteminen mistä kala nousee ja milloin. Sienestys ja marjastus ja niiden mukana se mitä ei löydy oppaasta: tuo suo kantaa kolmen viikon päästä, tuolta kannolta on aina tullut, tuota älä koske. Vanhan kansan tavat ja se hiljainen tieto siitä miten säätä luetaan taivaalta.

Sitten tarinat. Kuka asui talossa ennen, mistä suku tuli, mitä sodassa tapahtui ja mitä siitä ei puhuttu, kuka oli se josta lapsi on saanut nimensä. Ne ovat ainoa paikka jossa ihminen näkee itsensä pidempänä kuin oma elämänsä.

Näillä kaikilla on yksi yhteinen piirre. Niitä ei voi lähettää postissa eikä tallentaa liitteeksi. Ne siirtyvät vain vierellä olemalla, toistuvasti ja kiirettä pitämättä ja siksi niiden siirtyminen vaatii aikaa jota ei voi tiivistää. Kirja kertoo miten verkko paikataan. Verkon paikkaaminen opitaan istumalla sen vieressä joka osaa.

Sukupolvi joka osaa sen mitä seuraava ei

Näitä taitoja osataan nyt harvemmin kuin sata vuotta sitten ja osaaminen on kerääntynyt epätasaisesti. Se painottuu siihen sukupolveen joka oppi ne silloin kun ne olivat välttämättömiä eikä harrastuksia.

Tästä seuraa yksi asia joka on hyvä sanoa suoraan. Aikaikkuna ei ole auki ikuisesti. Taito joka ei siirry nyt, ei siirry myöhemminkään, koska se elää vain niin kauan kuin joku osaa sen käsillään.

Tämä ei ole syytös nykyvanhemmille eikä kaipuu johonkin menneeseen. Kukaan ei ole tehnyt väärin. Elämä vie eri paikkakunnille, työ vie aikansa ja arki on täysi ilman ylimääräistä. Silti se mitä ei ehditä siirtää, ei jää odottamaan parempaa hetkeä.

Kun väli katkeaa

Sitten on se toinen tapa jolla ketju katkeaa, eikä siinä ole kyse ajanpuutteesta.

Aikuiset riitaantuvat. Sanotaan asioita joita ei voi perua ja välit menevät poikki. Riita on niiden kahden välinen, mutta sen seuraukset eivät pysy siinä. Lähipiiri jää väliin ilman että kukaan on sitä sinne asettanut ja ilman että kukaan kysyi siltä mitään. Samalla lapsi menettää ne isovanhemmat joiden luona hän on käynyt joka kuukausi syntymästään asti.

Kukaan ei päättänyt sitä. Ei ole kokousta jossa lapsen ja mummon suhde lakkautettiin. Se katkesi sivutuotteena, aikuisten välien mukana ja jokainen yksittäinen valinta matkan varrella tuntui hetkessä ymmärrettävältä.

Lapselle se ei kuitenkaan näy sivutuotteena. Ihmiset jotka ovat olleet hänen elämässään vauva-ajasta asti häviävät yhtenä päivänä ilman selitystä jonka hän ymmärtäisi, eikä se ole hänen etunsa vaan menetys jonka hän kantaa.

Tähän kuuluu myös toinen puoli ja se on sanottava. Joskus välin katkaiseminen on lapsen suojaamista ja silloin se on oikein. Kaikki katkennut yhteys ei ole menetys. Suurin osa on.

Mitä laki sanoo ja mitä se ei sano

Lain puolella asia on kaksijakoinen tavalla joka selittää paljon.

Huoltajan tulee vaalia lapselle tärkeitä ihmissuhteita ja lain valmisteluasiakirjat nimeävät niistä erikseen isovanhemmat ja sisarukset. Sinne kuuluvat myös ne joita ei aina muisteta: vanhemman entinen puoliso joka on ollut lapsen arjessa ja hänen mukanaan tulleet lapset joiden kanssa lapsi on kasvanut.

Tapaamisoikeuden vahvistaminen tuomioistuimessa on eri asia. Se edellyttää suhdetta joka on verrattavissa vanhemmuuteen, käytännössä samassa taloudessa asumista ja päivittäistä osallistumista lapsen hoitoon. Tavallinen rakas mummo ei yllä siihen.

Velvollisuus vaalia on siis laaja ja oikeus jonka voi panna täytäntöön on kapea. Siinä välissä on tila johon suurin osa isovanhemmista jää. Kukaan ei ole rakentanut sitä tilaa ketään vastaan; se syntyi siitä että laki asetti tavoitteen ja jätti sen toteuttamisen niiden käsiin joiden välit ovat poikki.

Yksi asia on lain puolella kirjoitettu selvästi ja se kannattaa lukea tarkkaan. Oikeus on lapsen eikä isovanhemman. Kysymys ei kuulu siihen kenellä on oikeus lapseen vaan siihen mihin lapsella on oikeus.

Silta eikä muuri

Laki ei kuitenkaan yllä sinne missä asia todella ratkeaa. Se ratkeaa aikuisten sisällä ja se on jokaisen aikuisen oma tehtävä.

Katkeruus, suru ja paha mieli ovat todellisia eikä niitä tarvitse kieltää. Kenenkään ei tarvitse teeskennellä ettei satuttanut. Ne eivät kuitenkaan saa asettua muuriksi isovanhemman ja lapsenlapsen väliin, koska muuri ei pysäytä sitä jonka takia se pystytettiin. Se pysäyttää lapsen.

Aikuisen tehtävä on pysyä siltana. Siihen ei tarvita tapahtuneiden vääryyksien hyväksymistä eikä paluuta siihen mikä meni rikki, eikä sen tarvitse tuntua hyvältä. Riittää että ylikulku jää auki eli että toisen luo voi mennä, että kohtaaminen voi tapahtua ja että läsnäolo saa jatkua.

Se on pieni asia antaa ja iso asia kieltää. Oma pienuutemme ei saa asettua jonkin näin suuren tielle.

Kruunu

Vanhempi kirja sanoo saman asian lyhyemmin.

Vanhusten kruunu ovat lastenlapset, ja isät ovat lasten kunnia.
Sananl. 17:6

Lause kulkee molempiin suuntiin, eikä kumpikaan pää ole sattumaa. Vanhalle ihmiselle lastenlapsi on kruunu, näkyvä merkki siitä että elämä jatkuu hänen jälkeensä. Lapselle isä ja äiti ja heidän vanhempansa ovat kunnia, se juuri josta hän tietää mistä on tullut.

Sama kirja antaa myös tehtävän ja se on osoitettu nimenomaan sille joka on jo elänyt pitkään.

Ole vain varuillasi ja ota itsestäsi tarkka vaari, ettet unhota, mitä omin silmin olet nähnyt, ja ettei se lähde sinun sydämestäsi koko elinaikanasi, vaan että ilmoitat sen lapsillesi ja lastesi lapsille:
5. Moos. 4:9

Lastesi lapsille. Tehtävä ei pääty omiin lapsiin vaan jatkuu yhden polven yli ja se on annettu sille joka on nähnyt omin silmin. Isovanhemman muisti ei siis ole yksityisomaisuutta vaan tehtävä.

Se mitä voi tehdä

Perintö ei ole vain yhden lapsen asia, eikä tämä pääty siihen ettei jotakuta näe.

Taidon voi opettaa jollekin toiselle. Naapurin lapselle, seurakunnan kerhoryhmälle, sille nuorelle joka kysyi mistä sienet löytyvät. Se ei korvaa omaa lapsenlasta eikä ole tarkoitettukaan korvaamaan, mutta taito jää elämään ja jonakin päivänä joku osaa sen sinun kättesi kautta vaikkei tietäisi nimeäsi.

Tarinat voi kirjoittaa muistiin nyt. Nimet, paikat, vuodet, se mitä isoisä sanoi kun tuli kotiin. Paperi odottaa kärsivällisemmin kuin ihminen ja jonakin päivänä joku avaa sen.

Se yhteys jota nyt on, kannattaa käyttää tänä syksynä eikä ensi vuonna. Aikaikkuna on lyhyempi kuin se tuntuu, eikä kukaan tiedä montako marjareissua on jäljellä.

Taito siirtyy vain kun kaksi ihmistä on samassa huoneessa. Se on koko sääntö ja siinä on myös kaikki toivo mitä tässä on annettavana: huone on yhä olemassa ja sinne mahtuu.

Yksi asia jää vielä sanottavaksi ja se koskee meitä aikuisia. Meidän on lakattava olemasta pieniä, jottemme menetä sitä sukupolvien aarretta joka on suurta.