Perintö

Ennen kuin perintö tarkoitti rahaa, se tarkoitti arpaa. Arpa taas tarkoitti kättä, jonka varaan ihminen jätti osansa. Se käsi ei ollut sattuma.

Arpa

Israelissa maa jaettiin arvalla. Se ei ollut uhkapeliä vaan sen vastakohta. Arvan heittäminen oli tapa panna päätös pois omista käsistä.

Helmassa pudistellen arpa heitetään, mutta Herralta tulee aina sen ratkaisu.
— Sananl. 16:33

Joosua jakoi sukukuntien maat arvalla Herran edessä. Apostolit heittivät arpaa Juudaksen tilalle, kun kukaan ei tahtonut asettaa omaa suosikkiaan Jumalan paikalle. Osa ei ollut ansaittu eikä valittu. Se lankesi. Langetessaan se tuli kädestä, johon oli luotettu. Tästä kasvoi sana, joka merkitsi perintöä.

Sitten eräs mies otti arvan omaan käteensä. Roomalainen sotapäällikkö pysähtyi vähäisen rajajoen rannalle, jonka ylittäminen sotajoukkoineen tarkoitti sotaa omaa valtiota vastaan. Hän ylitti sen ja lausui sanat, jotka jäivät historiaan. Arpa on heitetty. Nyt arpaa ei enää jätetty kädelle, johon luotettiin. Se otettiin, heitettiin itse, eikä paluuta ollut. Sama mies kirjoitti myöhemmin voitostaan kolme sanaa, tulin, näin, voitin. Arvasta oli tullut oman tahdon isku, kohtalon uhma, jonka ihminen sinkoaa itse ja jää sen varaan yksin.

Aikojen kuluessa unohtui sekä luottava käsi että uhmaava mies. Jäljelle jäi vain heitto. Nyt arpa on lottokuponki ja raaputusruutu. Nykyään lauletaan siitä, mitä näillä korteilla saa, ikään kuin osa olisi jaettu sokeasti ja toiselle olisi annettu huonommat kortit jonkin määrittelijän oikusta. Kaikesta on tullut tuuria. Osa ei enää lankea kenenkään kädestä. Se vain osuu tai ei osu.

Muutos on syvempi kuin uskon vaihtuminen tuuriin. Se on käden vaihtuminen. Ennen osa langetettiin kädestä, johon luotettiin. Nyt se otetaan omaan käteen, koska meidät on saatu uskomaan, että arvo on ansaittava eikä kukaan kanna toista ilman maksua. Vastuu on siirtynyt taivaasta ihmisen omille harteille. Sitä kutsutaan vapaudeksi, vaikka se on raskain kannettava. Ihminen tarttuu ohjaksiin yksin, koska hän on unohtanut, ettei ole yksin.

Juuri tähän vanha psalmi asettaa vastalauseensa. Sen laulaja katsoo osaansa, eikä hän näe tuuria eikä uhmaa.

Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani.
— Ps. 16:6

Arpa lankesi, mutta ei sokeasti eikä omasta kädestä. Se lankesi ihanasta maasta. Sen takana oli käsi, joka rakasti. Perintöosa ei ole se, mikä osuu kohdalle, vaan se, mikä annetaan. Tämä on koko ero. Siitä alkaa myös se toinen pöytä, jonka ääressä ihminen paljastuu.

Pöytä, jonka ääressä suku paljastuu

Suomen käräjäoikeuksiin tuli viime vuonna lähes 1 700 perintöriitaa, eikä niiden juuri ollut testamentin lukuhetkessä. Se ulottui vuosien, joskus vuosikymmenten taakse. Yhdysvaltalainen American Legacies -tutkimus mittasi jo vuonna 2005, mistä suvun pahin riita syntyy, eikä vastaus ollut raha. Viimeiset toiveet ja henkilökohtaiset esineet olivat viisi kertaa todennäköisemmin riidan lähde kuin varojen jako.

Halvasta esineestä taistellaan kovemmin kuin rahasta, koska esine ei ole esine. Se on todiste. Äidin sormus sanoo, että minut nähtiin, että minua muistettiin, että minä olin läheisin. Riita ei koske maljakkoa vaan sitä lapsuuden kysymystä, joka ei koskaan sammunut, kuka meistä oli rakkain. Saman vahvistaa yhdysvaltalaisten tutkijoiden vuosikymmenen mittainen seuranta. Sisarukset riitelevät rahasta harvoin, mutta kun riitelevät, riita kietoutuu lähes aina vanhempiin. Koettu suosinta lapsuudessa ennustaa sisarusten jännitettä vielä vuosikymmenten päähän. Perinnönjako lukee tuon vanhan haavan ääneen jaettavan omaisuuden lukuina. Vainaja kallistuu sitä rakkaammaksi, mitä tarkemmin osuutta mitataan. Kaipuu tulla nähdyksi kääntää jopa surun kilpailuksi.

Tähän kietoutuu ihmismielen vinouma. Jo omaksi mielletyn menetys sattuu kovemmin kuin saamatta jääneen puute, joten tasan jaettu ei tunnu reilulta kenestäkään. Cornellin tutkija Karl Pillemer päätyi laajassa selvityksessään lukuun, jossa runsas neljännes aikuisista elää jonkin läheisensä kanssa rikkoutuneessa välissä. Perintö on niiden yleisimpiä syitä. Verisiteen katkaisee mieluummin kuin nöyrtyy kokemaansa vääryyteen. Rahaa on syystäkin sanottu yhdeksi suurimmista epäjumalista, sillä se tarjoutuu mitaksi kaikelle, myös rakkaudelle.

Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa.
— Matt. 6:24

Osuuden mittaamisella täytetty sydän ei ehdi huomata, että sille on tarjolla osa, jota ei voi mitata.

Perintöosa on Herra

Kaiken mittaamisen keskellä on yksi luku, jota kukaan ei kirjaa.

Sillä me emme ole maailmaan mitään tuoneet, emme myös voi täältä mitään viedä;
— 1. Tim. 6:7

Talo jää, tili jää, kaapit esineineen jäävät. Viimeisen lähdön yli kulkee vain lapsi ja se, mitä häneen on elämän mittaan kylvetty. Opettaessaan lapselle ristin merkityksen, Jeesuksen sanat elämästä ja ohjatessaan hänen arvonsa pyhään pohjaan vanhempi jättää perinnön, jolla on pidempi kaiku kuin ammatinvalinnalla, tilin saldolla tai mummon perintöastiastolla.

Vanha psalmi jo aavisti, mihin tämä osoittaa. Daavidilla oli valtaistuin ja maata, silti hän valitsi osakseen sen, joka annettiin papeille, joilla ei ollut peltoa lainkaan. Herra itse oli heidän perintöosansa. Pellon voi mitata pois, Herraa ei. Sama osa on avoin jokaiselle lapselle, eikä sen antaminen tee lapsesta pelkkää perijää.

Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos kerran yhdessä hänen kanssaan kärsimme, että me yhdessä myös kirkastuisimme.
— Room. 8:16–17

Jumalan perillinen, Kristuksen kanssaperillinen. Sitä ei kirjoiteta testamenttiin.

Sydämeen teroitettu

Kysy vanhemmalta, mitä hän eniten toivoo lapselleen jättävänsä, eikä hän aloita rahasta. Suomalaisia vanhempia tutkittaessa kärkeen nousevat itseohjautuvuus, päättäväisyys ja kyky kantaa vastuu omasta elämästä. Heti perään tulevat hyvät tavat, toisten kunnioitus, suvaitsevaisuus ja epäitsekkyys. Kaikki hyviä. Kaikki sellaisia, joita kannattaa lapselle teroittaa. Listan viimeiseksi, kymmenenneksi, on liukunut usko. Sen tahtoo lapselleen siirtää harvempi kuin joka kymmenes. Vähiten sitä siirtävät nuorimmat äidit.

Lista ei ole sattumanvarainen. Sen järjestys puhuu. Kolme ensimmäistä kääntävät lapsen yhteen suuntaan, kohti omaa itseään. Ne kasvattavat ihmistä, joka pärjää, päättää ja luottaa omiin voimiinsa. Juuri sitä arpakin jo kertoi. Lapselle annetaan ensin taito tarttua ohjaksiin omin käsin.

Neljä seuraavaa kääntävät katseen ulos, lähimmäiseen. Ne opettavat kohtelemaan toista hyvin, kunnioittaen ja suvaiten. Myös hyvää. Suvaitsevaisuuden alla soi kuitenkin hiljaa oletus yhdenvertaisuudesta, joka ei koske vain ihmisiä vaan myös heidän totuuksiaan. Jokaisesta totuudesta tulee oikeus, sinun yhtä pätevä kuin minun. Totuus on silloin jokaisen oma, eikä sen ylle enää mahdu Totuutta, joka olisi kaikkien yläpuolella ja sama kaikille.

Tästä paljastuu, miksi usko valui viimeiseksi. Se ei pudonnut vihasta vaan rakenteesta. Maailmaan, jossa jokainen totuus on yksityinen oikeus, ei mahdu objektiivinen Totuus, joka ei ole mielipide vaan persoona.

Jeesus sanoi hänelle: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.
— Joh. 14:6

Viimeiselläkin sijalla sana on ohentunut. Kysy, mitä usko tarkoittaa, eikä moni enää tarkoita elävää Jumalaa. Useampi tarkoittaa jotakin korkeampaa, jotakin suurempaa, lämmintä rakkautta, joka on määritelty niin pehmeäksi, ettei se vaadi mitään eikä nimeä ketään. Sellaista uskoa ei voi jättää perinnöksi. Perintöä ei voi rajata, jos sen rajat on itse pyyhitty pois. Hengellinen perintö menettää ensin ääriviivansa, sitten painonsa, lopulta nimensä.

Luvut kertovat saman hiljaisen katoamisen. Kaste, joka ennen kuului lähes jokaiselle vastasyntyneelle, annetaan nyt enää noin puolelle. Se, mikä ennen kulki itsestään kolmen sukupolven yli, on ohentunut yhden tai kahden sukupolven aikana lähes olemattomiin. Harva valitsi sen pois vihasta. Useampi unohti sen kysymättä, oliko sillä väliä.

Perintö, joka kestää, ei siirry notaarin pöydällä eikä arvojen kärkilistalla vaan arjen toistoissa. Mooses osoitti sen paikan.

Nämä sanat, jotka minä tänä päivänä sinulle annan, painukoot sydämeesi. Ja teroita niitä lastesi mieleen ja puhu niistä kotona istuessasi ja tietä käydessäsi, maata pannessasi ja ylös noustessasi.
— 5. Moos. 6:6–7

Kotona istuessa, tiellä kulkiessa, maata pannessa ja ylös noustessa. Usko painuu ensin vanhemman omaan sydämeen ja teroittuu vasta sieltä lapseen, elettynä eikä saarnattuna. Niin se kulki eräässä suvussa, jonka apostoli muisti nimeltä.

kun mieleeni muistuu se vilpitön usko, joka sinulla on, joka ensin oli isoäidilläsi Looiksella ja äidilläsi Eunikellä ja joka, siitä olen varma, on sinullakin.
— 2. Tim. 1:5

Isoäidiltä äidille, äidiltä lapselle. Kolme sukupolvea, sama usko, ei yhtään valtakuntaa. Sen ainoa ehto lausutaan lauseessa, jossa käsky ja varoitus kulkevat yhdessä.

Ja te isät, älkää kiihoittako lapsianne vihaan, vaan kasvattakaa heitä Herran kurissa ja nuhteessa.
— Ef. 6:4

Kuri ja nuhde ymmärretään helposti väärin. Ne eivät ole ankaruutta eivätkä pakkoa, kaikkein vähiten väkivaltaa, jota Herra ei koskaan siunaa. Kuri on rajaa. Raja on rakkautta, joka näkee lapsen edun ja tarpeen. Se pitää lapsen turvassa niin kuin tuki pitää pienen puun pystyssä, ei runkoa raastaen vaan sitä kannatellen. Pelolla annettu perintö kääntyy itseään vastaan. Rakkaudella annettu jää.

Mihin tällainen elämä rakentuu?

Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu.
— Matt. 7:24–25

Talo kalliolla ja talo hiekalla näyttävät samalta tyynellä säällä. Ero on maan alla, näkymättömissä, siihen asti kun sade lankeaa ja virrat tulvivat. Kallio ei ole tässä oppi eikä sääntö vaan persoona. Jeesus itse on se kallio, joka ei liiku olosuhteiden mukana. Hän on sama rauhan pilari myrskyssä kuin tyynellä, koska hän ei muutu. Kristuskalliolle rakennettu elämä ei säästy myrskyltä, mutta se kestää sen, sillä kallio kantaa talon läpi tulvan.

Oikea järjestys

Mikään tästä ei tee maallisesta arvotonta. Kyse on järjestyksestä, ei kiellosta. Jeesus asetti sen yhteen lauseeseen: ensin Jumalan valtakunta, sitten kaikki muu. Raamattu ei moiti varakkuutta, vaan ohjaa sen käyttöön, joka kantaa yli haudan.

Kehoita niitä, jotka nykyisessä maailmanajassa ovat rikkaita, etteivät ylpeilisi eivätkä panisi toivoansa epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka runsaasti antaa meille kaikkea nautittavaksemme, kehoita heitä, että tekevät hyvää, hyvissä töissä rikastuvat, ovat anteliaita ja omastansa jakelevat, kooten itsellensä aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuuden varalle, että saisivat todellisen elämän.
— 1. Tim. 6:17–19

Ei ylpeyttä, vaan hyvää, anteliaisuutta, hyvä perustus tulevaisuuden varalle. Aineellinen ja hengellinen eivät ole vihollisia, kun järjestys on oikea. Lahjat ovat hyviä, antaja on suurempi. Tähän järjestykseen asettuneen vanhemman suurin ilo ei löydy tililtä.

Minulla ei ole suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni vaeltavan totuudessa.
— 3. Joh. 1:4

Ei suurempaa iloa. Se ilo kuuluu vanhemmalle, joka antoi ensin sen, mikä kestää.

Yksi perintö jää mainitsematta, koska sitä ei voi nähdä eikä punnita.

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka suuren laupeutensa mukaan on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleistanousemisen kautta, turmeltumattomaan ja saastumattomaan ja katoamattomaan perintöön, joka taivaissa on säilytettynä teitä varten,
— 1. Piet. 1:3–4

Katoamaton, taivaissa säilytetty, koin ja ruosteen ja perikunnan riidan ulottumattomissa. Näkymätön perintö, jonka välittämisen jätämme huomiotta, tulisi herättää vanhemmuudessa uudelleen. Jälleennäkemisen riemua emme voi pitää itsestäänselvyytenä. Vanhemman syvin toive ei ole nähdä lapsen maallista rikkautta. Se on ikuinen aarre Taivaassa, missä rakkaista ei enää tarvitse olla erossa. Vain kristuskalliolle rakennettu elämä ohjaa lasta tekemään tärkeimmän valinnan, joka on ainoa todellinen perintö.

Kaksi perintöä on tarjolla. Niiden järjestys ratkaisee kaiken. Toinen luetaan notaarin luona ja mitataan pois. Toinen kirjoitetaan lapsen sydämeen elämän aikana ja kestää rajan yli. Kaunis on se perintöosa, jota mikään mittanuora ei tavoita, koska se osa ei ole maa eikä malja vaan Herra itse. Sen saa jättää lapselleen jokainen, joka on sen ensin itse ottanut vastaan, ei rahana vaan arpana, joka on langennut ihanasta maasta.