Kompromissien köyhyys ja välimies joka katosi

Matka Abileneen

Texasissa oli kuuma heinäkuun iltapäivä ja perhe istui varjossa tuulettimen ääressä pelaamassa korttia. Joku heitti ilmoille ajatuksen, että voitaisiin ajaa Abileneen syömään. Matkaa oli 80 kilometriä, auto oli ilmastoimaton ja ulkona oli 40 astetta.

Kukaan ei halunnut lähteä. Jokainen kuitenkin oletti, että muut halusivat.

He ajoivat. Ruoka oli huonoa, paluumatka oli tukala ja kotiin päästyään he istuivat hiljaa. Sitten joku sanoi, ettei ollut oikeastaan halunnut lähteä minnekään. Toinen sanoi lähteneensä vain muiden takia. Lopulta selvisi, että jokainen olisi mieluummin jäänyt, myös se joka oli ehdotuksen tehnyt.

Ryhmä oli tehnyt yksimielisen päätöksen, jota yksikään sen jäsenistä ei kannattanut.

Tarinan kertoi johtamisen tutkija Jerry Harvey vuonna 1974 ja siitä tuli käsite. Abilene-paradoksi tarkoittaa tilannetta, jossa hiljaisuus luetaan suostumukseksi ja suostumuksesta syntyy sitoumus. Kukaan ei valehtele. Kukaan ei myöskään sano mitä ajattelee ja se riittää.

Kysymys, joka tästä seuraa, on epämukava. Montako kokousta on ollut matka Abileneen. Montako lakia, montako sopimusta, montako yhteistä linjausta on syntynyt siitä, että kaikki arvelivat muiden haluavan.

Sana joka kadotti kolmannen

Kompromissi tuntuu sanalta, jonka merkityksen jokainen tietää. Se on puoliväli. Sinä annat vähän periksi, minä annan vähän periksi ja tapaamme keskellä.

Alkuperäinen merkitys oli toinen ja se oli päinvastainen.

Latinan compromissum tarkoitti riitapuolten molemminpuolista lupausta noudattaa välimiehen päätöstä. Verbi compromittere muodostuu osista com, yhdessä ja promittere, luvata. Roomalaisessa oikeudessa kyse oli sopimuksesta, jolla asia siirrettiin puolueettoman ratkaisijan käsiin. Osapuolet eivät jakaneet eroa kahtia. He tunnustivat, ettei kumpikaan ole oma tuomarinsa ja sitoutuivat kolmanteen, joka oli heidän molempien yläpuolella.

Sana kantoi siis nöyryyttä.

Merkitys siirtyi 1400-luvun puolivälissä muotoon "erimielisyyden sopiminen molemminpuolisin myönnytyksin" ja 1500-luvulla käyttö laajeni mihin tahansa neuvoteltuun sovitteluun. Siinä siirtymässä tapahtui jotain, mikä ei näy sanan ulkomuodossa lainkaan. Välimies putosi pois. Kolmas, joka oli ollut koko järjestelyn ainoa syy, katosi ja tilalle jäi kaksi osapuolta jotka tinkivät keskenään.

Sama sanapesye tuotti englantiin 1690-luvulla toisen merkityksen. To compromise tarkoittaa myös vaarantaa, saattaa alttiiksi ja viedä maine. Suomeksi sanotaan kompromettoida. Kieli säilytti molemmat haarat ja ne kasvavat samasta juuresta: yhteinen lupaus ja vaaralle altistaminen.

Enemmistö ei ole mittari

Ajatus siitä, että enemmistön kanta olisi lähempänä oikeaa, ei tule demokratian teoriasta. Teoria lupaa jotain vaatimattomampaa. Enemmistöpäätös on menettely, jolla erimielisyys ratkaistaan ilman väkivaltaa. Se on suuri saavutus. Se ei vain ole sama asia kuin totuus.

Vanhin kirjattu varoitus tästä on lakitekstissä, joka koskee oikeudenkäyttöä.

Älä ole joukon mukana tekemässä pahaa, äläkä todista riita-asiassa niin, että taivut joukon mukaan ja väännät oikean vääräksi.

1. Moos. 23:2

Kielto on kaksiosainen ja jälkimmäinen puoli on se jonka nykylukija ohittaa. Ensimmäinen kieltää kulkemasta joukon mukana pahaan. Toinen kieltää antamasta joukon kallistaa todistusta. Teksti ei varoita pahoista ihmisistä vaan enemmistön painosta todistajan suussa.

Alexis de Tocqueville päätyi samaan 1830-luvulla palattuaan Yhdysvalloista. Hän kuvasi enemmistön tyranniaa: kun yhteisiä moraalisia totuuksia ei enää tunnusteta, mikään ei suitsi enemmistön valtaa vähemmistöön ja yleinen mielipide alkaa hallita ajattelun vapautta. John Stuart Mill kehitti ajatusta eteenpäin. Kummallakaan ei ollut mitään demokratiaa vastaan. Molemmat sanoivat vain, että enemmistö voi erehtyä ja että sen erehdys on vaarallisempi kuin yksinvaltiaan, koska se ei näytä vallankäytöltä.

Matematiikka sanoo saman kylmemmin. Condorcet'n paradoksi vuodelta 1785 osoittaa, että enemmistön tahto voi olla epäjohdonmukainen silloinkin kun jokaisen yksilön tahto on johdonmukainen. Kolme ihmistä asettaa kolme vaihtoehtoa järjestykseen. Pariäänestykset tuottavat kehän, jossa A voittaa B:n, B voittaa C:n ja C voittaa A:n. Enemmistön kantaa ei ole olemassa. On vain se, minkä parin joku sattui panemaan vastakkain.

Kenneth Arrow todisti vuonna 1951, ettei ilmiö johdu huonosta äänestystavasta. Mikään ei-diktatorinen menetelmä ei voi yhtä aikaa täyttää muutamaa itsestään selvältä tuntuvaa reiluusehtoa. Paradoksi ei siis ole vika järjestelmässä. Se on järjestelmän ominaisuus.

Tästä ei seuraa, että äänestäminen olisi turhaa. Siitä seuraa, ettei ryhmällä ole yhtä johdonmukaista tahtoa, joka odottaisi löytäjäänsä. Poliitikko joka sanoo toteuttavansa kansan tahdon kuvaa asiaa, jota ei ole olemassa siinä muodossa kuin hän väittää.

Neljä tapaa siirtää huonetta

Huone ei siirry itsestään. Sitä siirretään ja siirtämiseen on neljä eri tapaa: uhkailu, painostus, kiristys ja lumous. Ne muistuttavat toisiaan sen verran, että ne niputetaan yleensä yhdeksi, mikä on vahinko, koska ne toimivat eri mekanismilla ja jättävät ihmiseen eri jäljen.

Herbert Kelman erotti vuonna 1958 kolme tapaa, joilla ihminen ottaa vastaan häneen kohdistuvan vaikutuksen. Myöntyminen on taipumista palkkion tai rangaistuksen takia, eikä ihminen usko sitä mitä sanoo. Samastuminen on taipumista suhteen takia, jolloin kannasta tulee osa sitä kuka hän on toisen silmissä. Sisäistäminen tarkoittaa, että kanta muuttuu hänen omakseen. Ratkaiseva ero näkyy vasta siinä, mitä tapahtuu kun valvonta loppuu. Myöntyminen häviää samalla hetkellä. Sisäistäminen jää.

Uhkailu ja kiristys tekevät oikeasta kalliin. Uhkailu lupaa vahingon, jota ei ole vielä tapahtunut. Kiristys ottaa esiin siteen joka on jo olemassa: velan, salaisuuden, aseman tai toisen ihmisen. Uhkailua vastaan voi varautua, koska sen näkee tulevan. Kiristystä vastaan ei voi, koska se käyttää sitä mikä on jo annettu pois. Kumpikaan ei väitä enemmistöstä mitään. Uhattu tietää edelleen mikä on totta ja tietää myös maksavansa siitä. Häntä ei ole siirretty. Hänet on vaiennettu.

Painostus tekee toista työtä. Se ei kosketa hintaa vaan karttaa eli sitä käsitystä, joka ihmisellä on muiden mielistä. Painostuksen mekaniikka on mitattu tarkasti. Solomon Asch pyysi 1950-luvulla koehenkilöitä vertaamaan viivojen pituuksia. Tehtävä oli niin helppo, että yksin tehtynä virheitä tuli alle prosentti. Huoneessa oli kuitenkin muita, jotka antoivat yksimielisesti väärän vastauksen. Silloin noin 37 prosenttia vastauksista myötäili virhettä, kolme neljästä koehenkilöstä taipui ainakin kerran ja vain neljäsosa ei taipunut kertaakaan.

Kukaan ei uhannut ketään. Riitti että muut olivat yhtä mieltä.

Elisabeth Noelle-Neumann kuvasi 1970-luvulla saman ilmiön yhteiskunnan mitassa ja antoi sille nimen hiljaisuuden spiraali. Ihminen aistii mielipideilmastoa ja vaikenee, jos arvelee kuuluvansa vähemmistöön, koska pelkää eristäytymistä. Vaikeneminen tekee vähemmistöstä näennäisesti pienemmän, mikä saa seuraavan vaikenemaan. Kierros kerrallaan syntyy enemmistö, jota ei koskaan mitattu.

Timur Kuran nimesi vuonna 1987 saman asian toisesta päästä. Mieltymysten väärentäminen tarkoittaa oman kannan esittämistä toisenlaisena sosiaalisen paineen alla ja sillä on kolme seurausta. Yhteiskunta voi ylläpitää järjestelyä, jota lähes kukaan ei yksityisesti kannata. Kukaan ei tiedä, kuinka moni ajattelee toisin. Romahdus tulee lopulta kaikille yllätyksenä, koska mittarit mittasivat julkista puhetta.

Tässä on vastaus kysymykseen, kuka huoneessa oikeasti päättää. Kompromissi ei muodostu äänekkäimpien tahdosta. Se muodostuu siitä, mitä hiljaisimmat jättävät sanomatta. Äänekäs saa määrittää, miltä enemmistö näyttää ja loput mukauttavat puheensa siihen kuvaan. Lopputulos ei kerro, mitä huoneessa ajateltiin, vaan mitä siellä uskallettiin sanoa.

Lumous menee näistä kaikista syvimmälle. Uhattu tietää olevansa uhattu ja painostettu aavistaa taipuneensa, vaikka olisi jo myöntynyt. Lumottu ei tiedä kumpaakaan, koska hänelle ei ole tehty mitään näkyvää. Hän on alkanut haluta sitä mitä häneltä haluttiin ja pitää sitä omana ajatuksenaan.

Tästä seuraa jotain, mikä on helppo lukea ohi. Lumous ei ole lahjonnan vaihtoehto vaan sen edellytys. Ihmistä joka tietää mitä hänelle tarjotaan on vaikea ostaa niin, ettei hän huomaa hintaa. Lumottua ei tarvitse edes ostaa, koska hän ei tiedä olevansa myytävänä. Palkkio saa myöntymisen näyttämään omalta oivallukselta ja hän keksii jälkikäteen syyt, joiden takia oli muka koko ajan tätä mieltä.

Tämä on Kelmanin sisäistäminen ja siksi lumous ei lopu valvonnan loppuessa. Se on neljästä ainoa, joka kestää silloinkin kun ihminen jää yksin.

Raamattu ei käsittele tätä mielipiteiden muodostumisena. Se käsittelee sitä sotana, jonka osapuolet ovat muut kuin miltä näyttää.

Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.

Ef. 6:12

Vaikutus kuvataan sokeutena eikä erimielisyytenä.

niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista, hänen, joka on Jumalan kuva.

1. Kor. 4:4

Sokea ei tiedä olevansa sokea ja siinä on koko ongelma. Ihminen pysyy siinä tilassa niin kauan kuin hän siinä on, eikä siitä herätä päättelemällä. Herätys tulee ulkopuolelta.

Sentähden sanotaan: "Heräjä sinä, joka nukut, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee!"

Ef. 5:14

Tässä kohtaa mikään edellä sanottu ei auta. Asch ja Kelman kuvaavat mekanismin, mutta mekanismin tunteminen ei ole sama asia kuin siitä vapautuminen. Suomut eivät putoa silmiltä lukemalla eikä ymmärtämällä. Ne putoavat kun joku ne pudottaa.

Neljä tapaa asettuu siis järjestykseen sen mukaan, kuinka paljon ihminen tietää omasta tilastaan. Uhattu tietää. Kiristetty tietää ja häpeää. Painostettu aavistaa. Lumottu ei tiedä mitään ja hän on ainoa, joka puolustaa siirtoa ominaan.

Vaakakuppi

Euroopan unioni on tähän paras yksittäinen esimerkki, koska sen päätöksenteko on rakennettu kompromissin ympärille ja koska tuloksia voi katsoa.

Yksimielisyysvaatimus antaa jokaiselle jäsenvaltiolle veto-oikeuden ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, verotuksessa ja laajentumisessa. Erään selvityksen mukaan vuosina 2011–2025 käytettiin 45 vetoa ja kolmasosa niistä ajoittui viimeiselle puolentoista vuoden jaksolle. Unkari käytti vetoa 19 kertaa ja Puola seitsemän. Osa vetoista koski aitoa erimielisyyttä. Osassa veto-oikeutta käytettiin vipuna asioihin, jotka eivät liittyneet käsiteltävään päätökseen lainkaan.

Muuttoliike- ja turvapaikkasopimusta neuvoteltiin vuosia. Se hyväksyttiin kompromissina ja sitä on sovellettu 12. kesäkuuta 2026 alkaen. Arvostelu kohdistuu siihen, että sopimus vastaa yli kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen eikä siihen, joka on nyt.

Tässä kohtaa on syytä olla tarkka, koska aihe houkuttelee liioitteluun. Väite, jonka mukaan kompromissi tuottaisi aina huonon lopputuloksen, ei kestä. Vertailukohtaa ei ole olemassa, eikä kukaan ole ajanut Eurooppaa rinnakkaisessa todellisuudessa jollain toisella menettelyllä. Se mikä kestää, on kapeampi ja ikävämpi: kompromissi valitsee hyväksyttävyyden eikä osuvuutta. Lopputulos muotoillaan sellaiseksi, että se saadaan läpi ja kysymys siitä toimiiko se jää toiselle sijalle.

Mikä on jaettavissa

Mitään tästä ei kannata lukea niin, että yksinvalta olisi parempi. Kompromissi on välttämätön ja sen puuttuminen on huonompi tila kuin sen liiallisuus. Kysymys on siitä, mihin sitä sovelletaan.

Kaksi ihmistä voi jakaa appelsiinin. Kaksi ihmistä voi sopia aikataulusta, rahasta, järjestyksestä ja painotuksesta ja puoliväli on niissä aito ratkaisu, koska molemmat kannat voivat olla yhtä päteviä. Keinoista voi kiistellä hedelmällisesti, koska erimielisyys koskee tehokkuutta ja siitä saa mittaustuloksia.

Kukaan ei sen sijaan voi jakaa sitä, kumpi luvuista on oikea. Kahden luvun keskiarvo ei ole kolmas luku vaan väärä luku. Oikean ja väärän puoliväli ei ole lievempi versio oikeasta vaan uusi asia, jolla ei ole kummankaan ominaisuuksia.

Ero on siis siinä, onko kiistan kohde jaettavissa. Jälkimmäisen puolittamisesta syntyy lopputulos, jota kumpikaan ei pidä totena mutta jonka molemmat voivat allekirjoittaa. Sitä kutsutaan sovinnoksi. Se on rauhaa, eikä se ole totuutta.

Ontuminen molemmille puolille

Raamattu ei käytä sanaa kompromissi. Se kuvaa asiaa kolmella tavalla ja kaikki kolme ovat ruumiillisia: ontumisena, penseytenä ja kahden herran palvelemisena.

Ja Elia astui kaiken kansan eteen ja sanoi: "Kuinka kauan te onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä; mutta jos Baal on Jumala, seuratkaa häntä." Eikä kansa vastannut hänelle mitään.

1. Kun. 18:21

Kertomuksen hienoin yksityiskohta on viimeinen lause. Kansa ei vastannut mitään. Valinta oli asetettu selvästi, eikä hiljaisuus ollut harkintaa vaan vastaus. Kompromissin kotipaikka on juuri siinä.

Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava!

Ilm. 3:15

Arvojärjestys on tässä nurin kaikkeen siihen nähden, mihin kohteliaisuus on totuttanut. Kylmä olisi parempi kuin penseä. Teksti asettaa haaleuden alemmas kuin vastustuksen.

Kaikkein painavin kohta on kuitenkin se, jossa myönnytys tunnustetaan todeksi ja sen hinta sanotaan ääneen.

Hän sanoi heille: "Teidän sydämenne kovuuden tähden Mooses salli teidän hyljätä vaimonne, mutta alusta ei niin ollut.

Matt. 19:8

Laissa oli siis myönnytys. Sen syy ei ollut viisaus vaan sydämen kovuus ja myönnytys oli olemassa siksi, ettei ihminen taipunut. Sitten mitta palautetaan alkuun. Kompromissi tunnustetaan todelliseksi ilman, että siitä tehdään normia.

Kompromissi ei myöskään vaadi päätöstä. Pietari oli syönyt pakanoiden kanssa. Jerusalemista tuli väkeä ja hän siirtyi toiseen pöytään. Paavali käsitteli asiaa opin kysymyksenä eikä tapana.

Mutta kun minä näin, etteivät he vaeltaneet suoraan evankeliumin totuuden mukaan, sanoin minä Keefaalle kaikkien kuullen…

Gal. 2:14

Mitään ei ollut julistettu. Riitti että siirsi tuolia.

Mies joka pesi kätensä

Historian tunnetuin kompromissi tehtiin moitteettomasti.

Pilatus kuuli osapuolia. Hän totesi syyttömyyden. Hän kokeili välimuotoa ja tarjosi ruoskimista vapauttamisen sijaan. Hän luki tilannetta, punnitsi seurauksia ja päätyi ratkaisuun, joka oli kaikkein hyväksyttävin.

Ja kun Pilatus tahtoi tehdä kansalle mieliksi, päästi hän heille Barabbaan, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi.

Mark. 15:15

Menettely toimi. Enemmistö sai tahtonsa. Prosessi oli kirjattu ja perusteltu ja lopuksi päättäjä dokumentoi puolueettomuutensa julkisella eleellä.

Ja kun Pilatus näki, ettei mikään auttanut, vaan että meteli yhä yltyi, otti hän vettä ja pesi kätensä kansan nähden ja sanoi: "Viaton olen minä tämän miehen vereen. Katsokaa itse eteenne."

Matt. 27:24

Kädet olivat puhtaat. Roomalainen kompromissi olisi alistanut asian välimiehelle ja siinä oli tilanteen ainoa todellinen ongelma. Välimies seisoi syytettynä.

Välimies jota ei vaihdeta

Vahvin vastaväite kaikelle edelliselle on helppo esittää. Kompromissista kieltäytyminen tekisi hyveellisen myös jokaisesta fanaatikosta. Jyrkkyys ei ole ansio ja historia on täynnä ihmisiä jotka eivät taipuneet ja joiden olisi pitänyt.

Vastaus löytyy sanan alkuperästä ja se on tarkempi kuin miltä ensin näyttää.

Kompromissi tarkoitti molemminpuolista alistumista välimiehelle. Kristityn kieltäytyminen ei ole kieltäytymistä alistumasta. Se on kieltäytymistä vaihtamasta välimiestä. Fanaatikko on oma välimiehensä ja siinä on koko ero. Se ei ole ero jyrkkyyden määrässä.

Kohta menee vielä syvemmälle, koska välimies ei ole Raamatussa pelkkä oikeushistoriallinen käsite. Se on henkilön nimitys.

Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus,

1. Tim. 2:5

Sama sana toistuu Heprealaiskirjeessä kolme kertaa uuden liiton välimiehestä. Kreikassa se on joka kerta μεσίτης, eikä kyse siis ole käännösvalinnasta vaan alkukielen vakiintuneesta termistä.

Kaikkein koskettavin on kuitenkin se kohta, jossa välimiestä huudetaan eikä häntä ole. Job on kiistassa, jota ei voi käydä, koska osapuolet eivät ole yhteismitallisia.

Ei ole meillä riidanratkaisijaa, joka laskisi kätensä meidän molempien päälle

Job 9:33

Edellinen jae kertoo esteen: vastapuoli ei ole ihminen niinkuin minä. Juuri siihen esteeseen vastataan sanalla, joka on helppo lukea ohi. Yksi välimies, ihminen Kristus Jeesus.

Maailma kadotti välimiehen kompromissista 1400-luvulla ja korvasi hänet puolivälillä. Uskova ei kadottanut. Hänellä välimies on henkilö ja siksi puoliväliä ei ole tarjolla.

Kallis armo

Sama kysymys tulee vastaan siellä, missä sitä vähiten kaivataan, eli omassa uskossa. Dietrich Bonhoeffer antoi sille nimen vuonna 1937. Halpa armo on anteeksiannon julistamista ilman parannusta, kastetta ilman seurakuntakuria, ehtoollista ilman ripitystä ja päästöä ilman henkilökohtaista tunnustusta. Se on armoa ilman seuraamista, ilman ristiä ja ilman elävää Kristusta. Kallis armo on kallista siksi, että se kutsuu seuraamaan ja armoa siksi, että se kutsuu seuraamaan Jeesusta Kristusta.

Bonhoeffer ei kirjoittanut tätä hartauskirjaksi. Hän kirjoitti sen katsellessaan, kuinka aikansa kirkko sopeutui aikansa valtaan yksi myönnytys kerrallaan, eikä yksikään niistä näyttänyt luopumiselta silloin kun se tehtiin.

Vuonna 1934 osa kirkkoa kieltäytyi. He kokoontuivat Barmeniin ja hyväksyivät kuusikohtaisen julistuksen ilman yhtäkään muutosta. Julistus torjui opin, jonka mukaan Kristuksen rinnalla olisi muitakin ilmoituksen lähteitä. Tunnustuskirkko syntyi siitä, että kompromissi todettiin mahdottomaksi, eikä kieltäytyminen ollut ankaruutta. Se oli ainoa tapa säilyttää se, mistä oli kyse.

Yksi ainoa

Aschin kokeissa on toinen tulos, joka jää lähes aina mainitsematta, koska ensimmäinen on niin nolo.

Yksi ainoa toisin vastaava romahduttaa vaikutuksen. Riittää että yksi henkilö huoneessa antaa eri vastauksen, eikä hänen tarvitse edes olla oikeassa. Hänen ei tarvitse olla samaa mieltä koehenkilön kanssa. Riittää että yksimielisyys rikkoutuu ja muut vapautuvat sanomaan sen minkä näkevät.

Se on paljon vaadittu ja hyvin vähän. Kukaan ei pyydä sankaruutta. Pyydetään vain sitä, ettei nyökkää silloin kun ei ole samaa mieltä, koska nyökkäys ei jää yhdeksi nyökkäykseksi. Se on seuraavan ihmisen todiste siitä, mitä huoneessa ajatellaan.

Alkanut ajomatka Abileneen on keskeytettävissä missä tahansa kohdassa. Kukaan autossa ei ole matkalla sinne omasta tahdostaan.

Lähteet

Etymonline, Wiktionary ja Merriam-Webster: compromise, compromissum, compromittere · Jerry Harvey, Abilene paradox (1974) · Alexis de Tocqueville, Demokratia Amerikassa · Stanford Encyclopedia of Philosophy: Social Choice Theory, Arrow's Theorem · Condorcet'n paradoksi ja Arrow'n mahdottomuusteoreema, Social Choice and Welfare (2024) · Solomon Asch, conformity line experiments · Herbert C. Kelman, Compliance, identification, and internalization (Journal of Conflict Resolution 1958, 2(1), 51–60) · Elisabeth Noelle-Neumann, hiljaisuuden spiraali · Timur Kuran, Private Truths, Public Lies (Harvard University Press 1995) · Centre for European Reform: EU:n veto- ja yksimielisyyskäytäntö · Consilium: muuttoliike- ja turvapaikkasopimuksen solidaarisuusmekanismi 8.12.2025 · Dietrich Bonhoeffer, Nachfolge (1937) · EKD ja Britannica: Barmenin julistus 1934 · Raamatunjakeet: Pyhä Raamattu 1933/1938 · kreikan sanamuoto: Bysantin enemmistöteksti.