Kerubien siipien alla

Raamatun salaperäisimmät olennot eivät vie katsetta itseensä. Ne osoittavat aina jotakuta toista.

Kerubit ilmestyvät Raamatussa heti ensimmäisillä sivuilla. Ihmisen karkottamisen jälkeen Jumala asetti Eedenin itäpuolelle kerubit ja välkkyvän, leimuavan miekan vartioimaan elämän puun tietä (1. Moos. 3:24). Sen jälkeen ne kulkevat läpi koko Raamatun: armoistuimen kannella, temppelin seinillä, esiripun kankaassa, Hesekielin näyissä ja Ilmestyskirjan valtaistuinsalissa.

Strongin sanakirjan mukaan heprean sana kerub esiintyy Vanhassa testamentissa 91 kertaa. Silti kukaan ei tiedä varmasti, mitä sana alun perin tarkoitti.

Sana, jonka alkuperä on kätketty

Brown-Driver-Briggs-sanakirja pitää sanan etymologiaa epävarmana. Yksi ehdotus on akkadin verbi karâbu, joka tarkoittaa siunaamista tai armollisuutta. Assyriologi Friedrich Delitzsch yhdisti sanan assyrian sanaan kirubu, siivekkään härän nimeen. International Standard Bible Encyclopedia muistuttaa, että Babylonian ja Assyrian siivekkäät härät ja leijonat vartioivat temppeleitä ja palatseja, mutta niitä kutsuttiin nimillä lamassu ja shedu. Assyrian kielestä ei ole löytynyt heprean kerubia muistuttavaa nimeä. Tietosanakirjan mukaan kerubien babylonialaista alkuperää ei ole todistettu eikä kumottu.

Juutalainen historioitsija Josefus kirjoitti jo ensimmäisellä vuosisadalla, ettei kukaan tiedä eikä osaa edes arvata, minkä muotoisia kerubit olivat. Talmudissa rabbi Abbahu selitti sanan toisin. Hänen mukaansa kerub tarkoittaa lapsen kaltaista, sillä Babyloniassa lasta kutsuttiin nimellä ravya. Kerubin kasvot olivat Talmudin mukaan lapsen pienet kasvot.

Kahden kerubin välistä

Erämaan ilmestysmajassa kerubit saivat paikkansa liitonarkin kannessa, armoistuimella. Herra antoi Moosekselle tarkat ohjeet:

Ja kerubit levittäkööt siipensä ylöspäin, niin että ne peittävät siivillänsä armoistuimen, ja niiden kasvot olkoot vastakkain; armoistuinta kohti olkoot kerubien kasvot käännetyt.

— 2. Moos. 25:20

Kaksi jaetta myöhemmin Herra sanoo, että Hän ilmestyy ja puhuu armoistuimelta niiden kahden kerubin välistä (2. Moos. 25:22). Jewish Encyclopedian mukaan kerubien yhteen ulottuvat siivet muodostivat valtaistuimen, jolla Jumalan kirkkaus ilmestyi ja josta Hän puhui. Kerubit kudottiin myös asumuksen kankaisiin ja kaikkeinpyhimmän edessä riippuvaan esirippuun (2. Moos. 26:31). Salomon temppelissä kaksi suurta kerubia levitti siipensä niin, että ne koskettivat toisiaan temppelin keskellä (1. Kun. 6:27). Psalmissa Jumala on se, "jonka valtaistuinta kerubit kannattavat" (Ps. 80:2).

Kerubit eivät istu valtaistuimella. Ne kantavat sitä. Niiden kasvot eivät katso kansaa. Ne katsovat armoistuinta.

Hesekielin näky

Pappi Hesekiel näki pakkosiirtolaisuudessa Kebar-joen varrella neljä olentoa, joilla oli ihmisen hahmo:

Ja niillä oli neljät kasvot kullakin ja neljä siipeä kullakin.

— Hes. 1:6

Niiden siivet koskettivat toisiaan, eivätkä ne kääntyneet kulkiessaan. Ne kulkivat kukin suoraan eteenpäin (Hes. 1:9). Kahdella siivellä ne koskettivat toistensa siipiä ja kahdella peittivät ruumiinsa (Hes. 1:11). Kasvoja oli neljät: ihmisen, leijonan, härän ja kotkan (Hes. 1:10). Myöhemmin Hesekiel ymmärsi, että hänen näkemänsä olennot olivat kerubeja (Hes. 10:20).

Toisessa näyssä yksi kasvoista on muuttunut. Härän kasvojen tilalla ovat kerubin kasvot (Hes. 10:14). Talmud selittää muutoksen kauniisti. Reish Lakishin mukaan Hesekiel rukoili armoa. Silloin härän kasvot muutettiin kerubiksi. Härän kasvot muistuttivat kultaisen vasikan synnistä, eikä syyttäjästä voi tulla puolustajaa. Siksi Jumalan vaunuissa piti olla toiset kasvot.

Hesekielin kymmenennessä luvussa kerubit nostavat siipensä, kohoavat maasta ja pysähtyvät temppelin itäportille. Niiden yläpuolella on Israelin Jumalan kirkkaus (Hes. 10:19). Näky on raskas. Jumalan kirkkaus lähtee temppelistä kansan synnin vuoksi. Kerubit kantavat sen pois.

Palavat

Jesaja näki temppelissä toiset olennot:

Serafit seisoivat hänen ympärillään; kullakin oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella he peittivät jalkansa, ja kahdella he lensivät.

— Jes. 6:2

Heprean saraf tarkoittaa Strongin mukaan palavaa. Sama sana kuvaa 4. Mooseksen kirjassa erämaan tulisia käärmeitä. Serafit huusivat toisilleen: "Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot; kaikki maa on täynnä hänen kunniaansa" (Jes. 6:3). Yksi heistä otti alttarilta hehkuvan kiven ja kosketti sillä Jesajan huulia. Hänen syntinsä sovitettiin (Jes. 6:6–7).

Kirkkoisä Pseudo-Dionysios kirjoitti noin vuonna 500, että heprealaisten oppineiden mukaan serafit tarkoittaa niitä, jotka sytyttävät tai tekevät kuumaksi. Kerubit taas tarkoittaa tiedon runsautta tai viisauden virtaamista. Tuomas Akvinolainen seurasi häntä. Hänen mukaansa nimi serafit tulee rakkauden ylitsevuotavuudesta, jota kuvaa sana tuli.

Kuusi siipeä ja vain kaksi lentämiseen. Pyhyyden edessä täydellisinkin luotu peittää kasvonsa ja jalkansa. Jumalan läheisyys ei tee olennosta ylpeää. Se tekee siitä nöyrän.

Neljät kasvot ja Kristus

Ilmestyskirjan valtaistuinsalissa on neljä olentoa, edestä ja takaa silmiä täynnä. Ensimmäinen on leijonan näköinen, toinen nuoren härän, kolmannella on ikään kuin ihmisen kasvot ja neljäs on lentävän kotkan näköinen (Ilm. 4:6–7). Johannes jatkaa:

Ja niillä neljällä olennolla oli kullakin kuusi siipeä, ja ne olivat yltympäri ja sisältä silmiä täynnä. Ja ne sanoivat lakkaamatta yötä päivää: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, joka oli ja joka on ja joka tuleva on".

— Ilm. 4:8

Juutalainen perinne näki kasvoissa luomakunnan kuninkaat. Midrašin mukaan rabbi Avin opetti, että maailmaan luotiin neljä ylhäistä: olennoista ylhäisin on ihminen, linnuista kotka, kotieläimistä härkä ja pedoista leijona. Ne kaikki saivat kuninkuuden ja ovat Pyhän, siunattu olkoon Hän, vaunujen alla. Koko luomakunnan korkein palvelee Jumalan valtaistuimen kantajana.

Varhainen kirkko luki kasvot Kristuksen kuvaksi. Irenaeus kirjoitti noin vuonna 180, että kerubien kasvot olivat Jumalan Pojan pelastustyön kuvia. Leijona kuvasi Hänen vaikuttavaa voimaansa, johtajuuttaan ja kuninkaallista valtaansa. Vasikka kuvasi Hänen uhraavaa ja papillista tehtäväänsä. Ihmisen kasvot kuvasivat selvästi Hänen tulemistaan ihmiseksi. Lentävä kotka kuvasi Hengen lahjaa, joka liitelee siivillään seurakunnan yllä.

Pettaun piispa Victorinus kirjoitti 200-luvun lopulla saman Kristuksen elämän kaarena. Saarnatessaan Kristus on kuin leijona. Tultuaan ihmiseksi voittamaan kuoleman ja uhrattuaan itsensä Isälle meidän puolestamme Hän on vasikka. Voitettuaan kuoleman ja noustuaan taivaisiin Hän levittää siipensä kuin kotka. Tuomas Akvinolaisen kokoama Catena Aurea liittää Gregorius Suureen saman ajatuksen järjestyksessä, jossa ihminen tarkoittaa syntymää, vasikka uhrikuolemaa, leijona ylösnousemusta ja kotka taivaaseen astumista. Gregoriuksen omaa tekstiä tästä kohdasta ei ole saatavilla verkossa, joten ajatus on tässä toisen käden lähteen varassa.

Kirkkoisät liittivät kasvot myös neljään evankeliumiin, mutta eri tavoin. Irenaeukselle leijona oli Johannes, vasikka Luukas, ihminen Matteus ja kotka Markus. Victorinukselle ja Hieronymukselle ihminen oli Matteus, joka aloittaa Jeesuksen sukuluettelolla. Leijona oli Markus, jonka evankeliumissa kuuluu huutavan ääni erämaassa. Vasikka oli Luukas, joka aloittaa pappi Sakariaasta. Kotka oli Johannes. Augustinus piti leijonaa Matteuksena, koska Matteus tuo esiin Kristuksen kuninkaallisen luonteen. Hänen mukaansa Johannes kohoaa kotkan tavoin ihmisen heikkouden pilvien yläpuolelle ja katsoo muuttumattoman totuuden valoon. Catholic Encyclopedian mukaan läntisessä kirkossa vakiintui lopulta Hieronymuksen järjestys.

Kaikki eivät pidä tätä tulkintana Hesekielistä. Pulpit-kommentaari kutsuu evankelistaselityksiä hurskaan mielikuvituksen leikiksi, joka ei avaa Hesekielin eikä Johanneksen tarkoitusta. Saman kommentaarin mukaan kasvot ovat kuitenkin saattaneet liittyä Uuden testamentin lukijan mielessä Kristukseen: ihminen Ihmisen Poikaan, härkä Hänen uhriinsa, leijona Hänen kuninkuuteensa Juudan heimon leijonana ja kotka siihen, että Hän kantaa kansaansa kuin kotkan siivillä.

Neljä kuvaa läpi Raamatun

Jokainen neljästä kuvasta kulkee Raamatun läpi ja päättyy Kristukseen.

Leijona on kuninkaan kuva. Jaakob siunasi poikaansa: "Juuda on nuori leijona" (1. Moos. 49:9). Saman siunauksen mukaan valtikka ei siirry Juudalta, kunnes tulee Hän, jonka se on ja jota kansat tottelevat (1. Moos. 49:10). Ilmestyskirjassa vanhin sanoo Johannekselle: "Älä itke; katso, jalopeura Juudan sukukunnasta, Daavidin juurivesa, on voittanut" (Ilm. 5:5). Katsoessaan Johannes näkee valtaistuimen ja neljän olennon keskellä Karitsan, ikään kuin teurastetun (Ilm. 5:6). Leijona on Karitsa.

Härkä ja vasikka ovat uhrin kuva. Ilmestysmajassa ja temppelissä uhrattiin härkiä ja vasikoita kansan syntien tähden. Heprealaiskirjeen mukaan Kristus meni kaikkeinpyhimpään "ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan" ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen (Hepr. 9:12).

Ihminen on Ihmisen Pojan kuva. Daniel näki yöllisessä näyssä taivaan pilvissä tulevan Ihmisen Pojan kaltaisen, jolle annettiin valta, kunnia ja valtakunta, joka ei häviä (Dan. 7:13–14). Jeesus käytti itsestään juuri tätä nimeä.

Kotka on kantamisen ja korkeuden kuva. Siinailla Herra muistutti kansaansa: "kuinka minä olen kantanut teitä kotkan siivillä ja tuonut teidät luokseni" (2. Moos. 19:4). Mooseksen laulussa Herra on kuin kotka, joka levittää siipensä, ottaa poikasensa ja kantaa sitä sulillaan (5. Moos. 32:11). Jesaja lupaa, että ne, jotka Herraa odottavat, kohottavat siipensä kuin kotkat (Jes. 40:31).

Kerubien neljät kasvot eivät ole kaukainen arvoitus. Ne kertovat yhdestä, joka on kuningas, uhri, ihminen ja taivaaseen noussut Herra.

Ovatko kerubit enkeleitä?

Perinteet vastaavat eri tavoin. Maimonides luetteli 1100-luvulla kymmenen nimeä, joilla enkeleitä kutsutaan. Serafit olivat viidennellä ja kerubit yhdeksännellä tasolla. Pseudo-Dionysios ja Tuomas Akvinolainen sijoittivat serafit, kerubit ja valtaistuimet ylimpään hierarkiaan välittömästi Jumalan ympärille. Jewish Encyclopedia taas toteaa, etteivät serafit kuulu juutalaisessa käsityksessä enkeleiden luokkaan. Henokin kirjan mukaan arkkienkeli Gabriel, joka tuli Danielin luo ehtoouhrin aikaan (Dan. 9:21), on asetettu paratiisin ja kerubien yli.

Yksi Raamatun kohta on erityisen synkkä. Hesekiel sanoo Tyyron kuninkaalle: "Sinä olit kerubi, laajalti suojaavainen, ja minä asetin sinut pyhälle vuorelle" (Hes. 28:14). Catholic Encyclopedian mukaan kohdasta voi päätellä, että kerubit miellettiin täydellisiksi, viisaiksi, synnittömiksi ja lähelle Jumalaa. Kuninkaan tarina on kuitenkin lankeemuksen tarina. Kirkas asema ei suojaa ylpeydeltä.

Armoistuin

Heprealaiskirjeen kirjoittaja mainitsee arkin päällä olleet kirkkauden kerubit, jotka varjostivat armoistuinta. Hän lisää, ettei niistä nyt ole syytä puhua erikseen (Hepr. 9:5). Kerubit eivät ole kertomuksen päähenkilöitä. Ne osoittavat armoistuinta, paikkaa, jossa sovitusveri pirskotettiin.

Paavali kirjoitti roomalaisille Kristuksesta, "jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä" (Room. 3:25). Jeesuksen kuollessa temppelin esirippu, johon kerubit oli kudottu, repesi kahtia ylhäältä alas asti (Matt. 27:51). Ne siivet, jotka vartioivat ja peittivät, avautuivat.

Kerubit vartioivat yhä Jumalan pyhyyttä. Niiden katse on silti aina kohdistunut samaan paikkaan: armoistuimeen, jossa Jumala kohtaa ihmisen.