Kuolema katsottavaksi

Mitä ihminen haluaa nähdä, kun hän katsoo toisen kuolemaa? Mitä katsominen tekee hänelle itselleen?

Syyskuun viimeisenä päivänä vuonna 2026 Tennesseen osavaltio yritti teloittaa naisen, joka oli tuomittu kuolemaan vuonna 1995 tehdystä murhasta. Uutistoimisto AP:n mukaan hänelle annettiin kaksi annosta tappavaa lääkettä. Hän ei kuollut. Hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Asianajajien mukaan suonta etsittiin tunnin ajan ja vasempaan käsivarteen pistettiin ainakin seitsemän kertaa. Kuolemanrangaistusta tunteva asiantuntija kutsui epäonnistumista ennenkuulumattomaksi. Viikkoa myöhemmin asianajajat kertoivat, että hän kävelee jo tuettuna ja syö. Valtio ei ole selittänyt, mitä tapahtui. Avoinna on myös, yritetäänkö teloitusta uudelleen.

Lokakuun alussa Yhdysvaltain armeija ilmoitti teloittavansa Fort Hoodin joukkosurmaajan ampumalla 3.12.2026. Entinen armeijan upseeri ja psykiatri surmasi vuonna 2009 sotilastukikohdassa 13 ihmistä ja haavoitti 32:ta. Puolustusministeri kutsui tulevaa teloitusta julkiseksi. Pentagonin mukaan se lähetetään suorana. Alustaa ja katsojia ei ole vielä kerrottu, eikä täytäntöönpano ole varma, koska tuomittu voi vielä hakea muutosta siviilituomioistuimista.

Nämä kaksi uutista kysyvät jotain, mikä ulottuu syvemmälle kuin kuolemanrangaistuksen oikeutus. Mitä kohti ihmiskunta on menossa, kun kuolema tuodaan jälleen katsottavaksi?

Väkijoukko teloituspaikalla

Julkinen teloitus ei ole uusi keksintö. Se on vanha tapa, josta länsimaat luopuivat. Historioitsija Paul Friedlandin mukaan useimmat Saksan valtiot luopuivat julkisista teloituksista 1850-luvulla, Britannia vuonna 1868 ja useimmat Yhdysvaltain osavaltiot 1900-luvun vaihteessa. Ranskan viimeinen julkinen teloitus oli vuonna 1939. Sen jälkeen hallitus valitti, että näytökset, joiden piti vaikuttaa moralisoivasti, tuottivat käytännössä päinvastaisia tuloksia.

Yhdysvaltain viimeinen julkinen teloitus oli hirttäminen Owensborossa Kentuckyssa elokuussa 1936. Katsojia oli arviolta 15 000–20 000.

Vuonna 1849 kirjailija Charles Dickens seurasi teloitusta Lontoossa ja kirjoitti samana päivänä The Timesille. Hän ei kuvannut tuomittuja. Hän kuvasi väkijoukkoa. Hänen mukaansa yleisön pahuus ja keveys oli niin käsittämättömän kauhea näky, että itse hirttäminen kalpeni sen rinnalla. Kenelläkään ei näyttänyt olevan tunnetta, sääliä eikä ajatusta siitä, että kaksi kuolematonta sielua oli mennyt tuomiolle. Dickensin mukaan väkijoukko käyttäytyi niin kuin Kristuksen nimeä ei olisi koskaan kuultu tässä maailmassa.

Pelote oli julkisen teloituksen virallinen perustelu. Yhdysvaltain kansallisen tutkimusneuvoston vuonna 2012 julkaiseman raportin mukaan nykyinen tutkimus ei kerro, vähentääkö kuolemanrangaistus henkirikoksia, lisääkö se niitä vai onko sillä mitään vaikutusta. Osa tutkimuksista väittää teloitusten säästävän ihmishenkiä, osa niiden lisäävän henkirikoksia. Raportti suosittaa, ettei näitä tutkimuksia käytetä päätöksenteon perusteena.

Mitä katsominen tekee katsojalle

Psykologia on tutkinut, miten ihminen turtuu väkivaltaan. Krahén ja kollegoiden kokeessa 303 opiskelijaa katsoi väkivaltaisen elokuvakohtauksen. Ne, jotka katsoivat tavallisesti paljon mediaväkivaltaa, reagoivat siihen fysiologisesti heikommin. Vaikutus koski vain väkivaltaa, ei surullisia tai hauskoja kohtauksia. Näyttö ei ole yksiselitteistä. Gaon ja kollegoiden aivokuvantamistutkimuksessa pitkäaikaisilla väkivaltapelien pelaajilla ei havaittu heikentynyttä empatiaa toisen kipua kohtaan. Todellisen teloituksen katsomisen vaikutuksista ei löydy tutkimusta.

Albert Bandura kuvasi, miten ihminen kytkee moraalisen itsearvionsa irti julmista teoista. Keinoja ovat teon moraalinen oikeuttaminen, kaunisteleva kieli, vastuun siirtäminen, vahinkojen vähättely sekä uhrin syyllistäminen ja epäinhimillistäminen. Banduran mukaan sivistynyt elämä edellyttää inhimillisten henkilökohtaisten arvojen lisäksi yhteiskunnan rakenteisiin sisäänrakennettuja suojia, jotka ylläpitävät myötätuntoa ja hylkäävät julmuuden.

Bastianin, Densonin ja Haslamin kokeissa sekä moraalinen suuttumus että tekijän epäinhimillistäminen ennustivat ankarampaa rangaistusta. Haslam ja Reicher tulkitsivat uudelleen Milgramin ja Zimbardon klassiset kokeet. Heidän mukaansa tyrannia ei synny sokeasta tottelemisesta. Se voi syntyä siitä, että ihmiset samastuvat auktoriteettiin, joka esittää julmat teot hyveellisinä.

Tässä on ehkä vastaus kysymykseen, mihin ihminen pystyy. Julmuus ei tarvitse hirviöitä. Se tarvitsee tavallisia ihmisiä, jotka on saatu vakuuttumaan siitä, että julmuus on oikein.

Silmä silmästä

Ihmiskunnan vanhin oikeusperiaate on vastavuoroisuus. Mooseksen laki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä, jalka jalasta (2. Moos. 21:24). Laki rajasi kostoa. Rangaistus ei saanut ylittää rikosta.

Juutalainen perinne tuntee myös niin sanotut Nooan lait, seitsemän käskyä, joiden rabbiininen perinne katsoo koskevan koko ihmiskuntaa. Niihin kuuluvat oikeusistuinten asettaminen sekä jumalanpilkan, epäjumalanpalveluksen, kiellettyjen sukupuolisuhteiden, verenvuodatuksen, ryöstön ja elävästä eläimestä irrotetun lihan syömisen kielto. Maimonideksen mukaan Nooan lakien rikkojan seuraamus on mestaus. Tuomioon riittää yksi todistaja ja yksi tuomari, eikä varoitusta tarvita. Encyclopaedia Judaican mukaan uudempien sukupolvien auktoriteetit pitävät kuolemaa vain enimmäisrangaistuksena. Yhdysvaltain kongressi mainitsi seitsemän Nooan lakia vuonna 1991 hyväksymässään muistopäiväjulistuksessa.

Lakeja voi tulkita monella tavalla. Periaate niiden takana on silti selvä. Laki ilman armoa kantaa sisällään viestin: ota opiksi tai olet seuraava. Julkinen kuolema on sen viestin äänekkäin muoto. Se ei puhu tuomitulle. Se puhuu katsojille.

Teloitettu, joka rukoili

Kristinusko syntyi teloituksesta. Jeesus ristiinnaulittiin julkisesti Pääkallonpaikalla kahden pahantekijän välissä. Hänen teloitustaan katsoi väkijoukko, joka pilkkasi. Ristillä Hän rukoili:

Mutta Jeesus sanoi: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät". Ja he jakoivat keskenään hänen vaatteensa ja heittivät niistä arpaa.

— Luuk. 23:34

Vuorisaarnassa Jeesus otti vastavuoroisuuden periaatteen ja käänsi sen ympäri: "Te olette kuulleet sanotuksi: 'Silmä silmästä ja hammas hampaasta'. Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa; vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin" (Matt. 5:38–39).

Golgatan jälkeen ihmiskunnalla on ollut toinen tie. Kosto ei ole enää ainoa vastaus pahaan. Golgatan ristillä Jumala otti kantaakseen sen rangaistuksen, jota ihminen olisi ansainnut. Silmä silmästä -periaatteeseen palaaminen on paluuta aikaan, jolloin armoa ei vielä tunnettu. Vielä syvempää pimeyttä on se, että toisen kuolemasta tehdään näytös.

Kivisydän

Mitä tämä kertoo ihmisen sydämestä? Jeremia kirjoitti: "Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea?" (Jer. 17:9). Ihminen pystyy katsomaan toisen kuolemaa ja tuntemaan tyydytystä. Hän pystyy perustelemaan sen oikeudella ja kutsumaan sitä turvallisuudeksi. Hän voi katsoa sitä ruudulta kotisohvalta niin kuin mitä tahansa ohjelmaa.

Jumalan katse on toinen. Hesekielin kirjassa Herra sanoo, ettei Hän mielisty jumalattoman kuolemaan:

Sano heille: Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää. Kääntykää, kääntykää pois pahoilta teiltänne; ja minkätähden te kuolisitte, Israelin heimo!

— Hes. 33:11

Tämä ei poista rikoksen vakavuutta eikä uhrien kipua. Joukkosurmassa kuolleiden läheisten suru on todellinen. Oikeus kuuluu heille. Kysymys koskee meitä, jotka katsomme. Kuolemasta tehty näytös kertoo enemmän katsojan sydämestä kuin tuomitun teosta.

Hesekielin kirjassa on myös lupaus, joka on yhä voimassa. Herra sanoo: "Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen" (Hes. 36:26). Kivisydän katsoo kuolemaa ja tuntee tyydytystä. Lihasydän katsoo ja suree. Se rukoilee jopa niiden puolesta, joita se ei voi ymmärtää.