Portilla kysytään

Portti on aina ollut oikeuden paikka, eikä kysymys ole koskaan viaton.

Muinaisessa kaupungissa portti oli paksuin kohta muurissa ja samalla ainoa aukko siinä. Sen holvin alle mahtui varjo, penkki ja istumatilaa vanhimmille ja juuri siellä asiat ratkaistiin. Booas meni kaupungin porttiin ja istuutui sinne, kun sukulunastuksen kysymys piti selvittää, eikä hän mennyt sinne sattumalta vaan siksi että portti oli oikeussali. Sukulunastaja oli se joka osti takaisin sen minkä köyhtynyt sukulainen oli menettänyt ja Booasin tapauksessa lunastuksen kohteena oli myös Ruut, moabilainen leski. Portissa siis ratkaistiin sinä päivänä muukalaisen asia, eikä ratkaisu ollut hänen sulkemisensa ulos vaan hänen ostamisensa sisään. Sinne Mooseksen laki käski asettaa tuomarit: "Aseta tuomarit ja päällysmiehet eri sukukuntiasi varten kaikkien niiden kaupunkiesi portteihin, jotka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa; he tuomitkoot kansaa oikein" (5. Moos. 16:18). Profeetta ei myöhemmin vaatinut oikeutta yleensä vaan tarkkaan tähän paikkaan: "saattakaa oikeus voimaan portissa" (Aamos 5:15).

Portti oli siis yhtä aikaa kaksi asiaa. Se oli aukko jonka läpi kuljettiin sisään ja se oli pöytä jonka ääressä punnittiin, kuka kuuluu joukkoon ja millä ehdoilla. Muuri kertoi vain missä raja kulkee. Portti kertoi mitä rajan sisäpuolella pidettiin arvossa ja se kerrottiin kysymyksenä.

Suomen portille tulee uusi kysymys. Kansalaisuuslaki muuttuu 1.1.2027 ja vaatimus riittävästä yhteiskuntatietoudesta astuu voimaan siirtymäajan jälkeen 1.3.2027, jolloin hakija osoittaa tietonsa kokeella suomeksi tai ruotsiksi. Oppimateriaali julkaistaan ennakkoon ja se on kaikille sama.

Maan oikeus asettaa ehtoja ei ole tässä kiistanalainen. Kansalaisuus on jäsenyys eikä palvelu ja jäsenyyden ehdot päättää se joukko johon liitytään. Vanhemmat portissa saivat kysyä. Kysymys on toinen ja se on vanhempi kuin mikään kansalaisuuslaki: millä perusteella vaatimus asetetaan ja mitä se kertoo meistä itsestämme.

Se mitä portilla on tähän asti kysytty

Tähän asti vaatimuksia on ollut viisi: selvitetty henkilöllisyys, asumisaika, kielitaito, nuhteettomuus ja turvattu toimeentulo. Ne ovat kaikki mitattavia siinä yksinkertaisessa mielessä, että niiden totuusarvo löytyy jostakin ihmisen ulkopuolelta. Tuomiot ovat rekisterissä, tulot tositteissa, kieli kokeessa ja vuodet kalenterissa. Ihminen voi olla eri mieltä siitä, ovatko ne oikeat vaatimukset, mutta hän ei voi olla eri mieltä siitä mitä ne tarkoittavat.

Uuden kokeen aihealueet ovat toista lajia ja luettelo kannattaa lukea hitaasti: perus- ja ihmisoikeudet, yhteiskuntatietous, historia ja maantiede, arjentaidot, tavat ja arvot, yleinen turvallisuus sekä digitaidot.

Alkupää on tietoa. Perusoikeudet on kirjoitettu lakiin ja lakia voi lukea, vuosiluvut ovat vuosilukuja myös sille joka ei niistä pidä ja digitaidot ovat taitoa jonka voi näyttää. Näissä on yhteistä se, että hakija voi opiskella ne vaikka olisi itse toista mieltä ja väärässä oleva ihminen voi tietää oikean vastauksen. Se on tiedon ihmeellinen puoli: se ei vaadi sitoutumista.

Luettelon keskellä laji vaihtuu ilman saumaa. Tavat ja arvot eivät ole tietoa, koska niissä oikea vastaus on se jonka kysyjä hyväksyy.

Kannattaa pysähtyä hetkeksi sen ihmisen kohdalle joka istuu koesalissa. Hän on asunut täällä kahdeksan vuotta, opetellut kielen aikuisena, maksanut veronsa ja kasvattanut lapsensa suomalaisessa koulussa. Nyt hän lukee kysymystä joka kysyy hänen arvojaan, eikä hän voi tietää mitä vastausta odotetaan. Hän arvaa. Se on ainoa mitä hän voi tehdä ja hän tekee sen toivoen että arvaus riittää.

Portin kaksi kysymystä. Toiseen vastataan tiedolla, joka on olemassa vastaajasta riippumatta ja jonka voi tarkistaa. Toiseen vastataan myöntymällä siihen, minkä kysyjä on päättänyt olevan oikein. Ensimmäinen mittaa mitä ihminen tietää. Jälkimmäinen mittaa mihin hän suostuu, eikä hän voi tarkistaa vastaustaan mistään. Kummassakaan ei kysytä sitä, onko joku valmis maksamaan tulijan puolesta.

Mitä perustuslaki tosiasiassa turvaa

Kokeen valmistelussa todettiin, että perustuslain määrittelemien arvojen tunteminen ja omaksuminen nähtiin tärkeänä vaatimuksena. Kannattaa siis avata se kirja johon viitataan.

Perustuslain toinen luku on nimeltään Perusoikeudet ja siinä on 18 pykälää: yhdenvertaisuus, oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen, rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, liikkumisvapaus, yksityiselämän suoja, uskonnon ja omantunnon vapaus, sananvapaus, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus, vaali- ja osallistumisoikeudet, omaisuuden suoja, sivistykselliset oikeudet, oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin, oikeus työhön, oikeus sosiaaliturvaan, vastuu ympäristöstä, oikeusturva, perusoikeuksien turvaaminen sekä perusoikeudet poikkeusoloissa.

Luettelo on hieno ja se on myös lähes sanasta sanaan sama kuin missä tahansa eurooppalaisessa perustuslaissa, koska se on kirjoitettu samojen ihmisoikeussopimusten pohjalta. Yksikään näistä ei ole suomalainen arvo. Ne ovat yleisiä oikeuksia joiden kuuluukin olla yleisiä ja niiden vahvuus on juuri siinä ettei niitä ole räätälöity yhdelle kansalle.

Suomalaista koko luvussa on täsmälleen yksi kohta. Pykälä 17 sanoo, että kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi ja että saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla on oikeus ylläpitää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Se nimeää kielet ja kansat. Se ei nimeä yhtäkään arvoa.

Perustuslain ensimmäinen pykälä kertoo mitä valtiosääntö tekee: se turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Sekin on lupaus siitä miten valtaa käytetään, ei kuvaus siitä keitä täällä asuu. Koe kysyy siis perustuslain arvoja ja perustuslaista löytyy oikeuksia ja vastaukset ovat oikeita mutta ne eivät erota Suomea Belgiasta.

Yksi nimi, jonka perustuslaki mainitsee

Arvoa perustuslaki ei nimeä maan omaksi. Yhden yhteisön se nimeää.

Pykälä 76 on otsikoltaan Kirkkolaki ja se kuuluu näin: kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Sama laki turvaa uskonnon ja omantunnon vapauden pykälässä 11 ja antaa yhdelle kirkolle oman pykälän pykälässä 76, eivätkä ne kumoa toisiaan vaan kertovat yhdessä mistä maa on tullut.

Pykälä on jäänne siinä täsmällisessä merkityksessä, että se on rakenne josta sisältö on jäänyt sanomatta. Se ei ole arvolauselma vaan hallinnollinen järjestely ja juuri siinä on sen hiljainen todistusvoima. Kirkon vallan purkautuessa lainsäädännöstä rakennelma jätettiin pystyyn kuin kivijalka jonka päältä talo on purettu, eikä kukaan ole sen jälkeen sanonut ääneen mitä sen sisällä oli.

Juuri, jota ei sanota ääneen

Tapaosion sisältö on kuvattu tarkemmin kuin arvo-osion ja kysymykset koskisivat tapakulttuuria, juhlapyhiä ja niihin liittyviä tapoja sekä sitä, miksi tiettyjä juhlia vietetään.

Viimeinen kohta kantaa enemmän kuin luettelo antaa ymmärtää, sillä Suomen juhlapyhät ovat kirkkovuoden päiviä. Joulu on Kristuksen syntymäjuhla ja pitkäperjantai hänen ristiinnaulitsemisensa päivä. Pääsiäinen on ylösnousemus ja siitä lasketaan koko kevään vapaapäivien järjestys: helatorstai on neljäskymmenes päivä ja muistaa taivaaseenastumista, helluntai viideskymmenes ja muistaa Pyhän Hengen vuodattamista. Juhannus on Johannes Kastajan päivä, loppiainen muistaa itämaan tietäjiä ja pyhäinpäivä kuolleita. Työvuoden rytmi, pitkät viikonloput ja koulujen lomat seuraavat kirkkovuotta niin uskollisesti, ettei sitä enää huomaa.

Valmisteluasiakirjoissa tätä ei sanota kertaakaan. Asiakirja puhuu tapakulttuurista ja juhlapyhistä ikään kuin ne olisivat itsestään syntyneitä ja kalenteri on siinä kuin sää: annettu, taustalla, alkuperää vailla.

Tässä on se etääntyminen josta kannattaa puhua, eikä se ole vihamielisyyttä vaan unohdusta. Harva syntyperäinen suomalainen osaisi kertoa miksi helatorstaita vietetään ja hän tietää siitä sen mikä on jäljellä: se on vapaapäivä ja kevät on silloin pitkällä. Suunnan näkee jäsenluvuista. Vuoden 2025 lopussa evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 61,1 prosenttia väestöstä, kun osuus vuotta aiemmin oli 62,2 prosenttia ja Helsingin hiippakunnassa osuus on 45,8 prosenttia. Uudestamaasta tuli syyskuussa 2025 ensimmäinen maakunta jossa alle puolet väestöstä kuuluu kirkkoon. Kalenteri on yhä kristillinen. Kalenterin lukija ei enää välttämättä ole.

Juhlapyhäkysymys ei siis mittaa suomalaisuutta ja juuri siinä se paljastaa jotain isompaa. Hakijalta vaaditaan tietoa maan perinteestä eikä maassa syntyneeltä vaadita mitään. Me kysymme tulijalta juuri sitä minkä olemme itse unohtaneet, emmekä huomaa sitä, koska unohtaminen ei tunnu miltään. Koe mittaa tietoa suomalaisuudesta eikä suomalaisuutta ja ne kaksi eroavat toisistaan yhtä paljon kuin kartta ja maa.

Kuka määrittelee

Tähän kysymykseen on vastaus ja vastaus on ettei kukaan ole sitä tehnyt.

Missään ei ole virallista määritelmää siitä mitä suomalaisuus on arvoineen ja tapoineen. On aihealueluettelo jossa lukee kaksi sanaa, on maininta tapakulttuurista ja juhlapyhistä ja on viittaus perustuslain arvoihin joita perustuslaissa ei ole nimetty. Koetta valmistellut työryhmä sanoi tämän itse selvemmin kuin yksikään ulkopuolinen:

"Työryhmä tunnisti sen, että arvoihin perustuvia kysymyksiä voi olla hankalampi laatia ja mitata kuin faktoihin perustuvia kysymyksiä. Vastaanottavan yhteiskunnan arvojen omaksumista ei voida varmuudella todeta kysymysten avulla."

Vaatimus ja sen mahdottomuus seisovat samalla sivulla. Kolme vuotta valmistelua kolmessa hankkeessa, kahdeksan kokousta ja kysely muihin maihin ovat tuottaneet luettelon aihealueita ja myönnön siitä, ettei tärkeintä niistä voi mitata.

Määrittely syntyy siis vasta siinä hetkessä kun joku istuu alas ja kirjoittaa oppimateriaalin, eikä sitä hetkeä ole vielä ollut. Laki on säädetty, päivämäärät ovat kalenterissa ja sisältö on auki. Se joka kysymykset laatii määrittelee samalla suomalaisuuden. Hän on todennäköisesti virkamies joka tekee parhaansa mahdottoman tehtävän edessä, eikä hänen nimeään lue missään. Vanhimmat istuivat portissa nimeltä tunnettuina ja kaikkien nähden ja se oli osa oikeutta.

Määrittelijä myös vaihtuu vaalien mukaan. Tapaluettelo joka kirjoitetaan yhden hallituskauden aikana luetaan seuraavan hallituskauden aikana ja hakija joka opiskeli yhden luettelon saattaa kohdata portilla toisen. Tieto vanhenee hitaasti. Arvoluettelo vanhenee vaalikaudessa.

Kuka päättää, mitä maa saa vaatia

Kansalaisuuden sääntely kuuluu valtioiden suvereniteetin piiriin, sanoo valmisteluasiakirja ja jatkaa samassa virkkeessä: kansainväliset sopimukset vaikuttavat silti siihen, mitä kansalaisuuden saamisesta voidaan säätää.

Rajat ovat konkreettisia. Euroopan kansalaisuusyleissopimus sallii vaatia asumisaikaa enintään 10 vuotta ennen hakemuksen jättämistä, siinä on syrjintäkielto ja kansalaisuudettomuuden ehkäiseminen on sen keskeisiä periaatteita. Viimeksi mainitusta seuraa sääntö jota Suomi ei voi ohittaa: ketään ei saa jättää ilman kansalaisuutta.

Selvin esimerkki löytyy toisesta päästä. Eduskunnassa perustelu kirjattiin näin, kun kansalaisuuden menettämistä käsiteltiin: törkeästä seksuaalirikoksesta tuomitulta ei perustuslain ja kansainvälisten sopimusten mukaisesti voi viedä kansalaisuutta. Sopimus estää siis maata tekemästä sitä, minkä osa kansanedustajista olisi halunnut tehdä.

Tämä on se kohta jossa päätösvalta on tosiasiassa siirtynyt. Suomi päättää vaatimuksistaan sopimusten piirtämien reunojen sisällä eikä reunoja neuvotella uudelleen jokaisen vaalikauden alussa ja vanhimmat portissa ovat vaihtuneet kokoukseen joka ei istu tässä kaupungissa. Rehellisyys vaatii sanomaan myös sen mitä sopimukset eivät tee. Ne eivät määrittele suomalaisuutta. Se on jätetty maan itsensä tehtäväksi, eikä sitä työtä ole tehty. Ehkä siksi, että se on vaikeampi kuin miltä näyttää: kansa joka yrittää kirjoittaa itsensä auki huomaa pian, ettei se tunne itseään niin hyvin kuin luuli.

Ovi, jota ei katsottu

Julkinen keskustelu kansalaisuuden ehdollisuudesta on katsonut koko ajan sitä ovea josta kansalaisuus saadaan ja toinen ovi on ollut auki jo seitsemän vuotta.

Kansalaisuuslakiin lisättiin vuonna 2019 säännös kansalaisuuden menettämisestä ja perusteena ovat maanpetos-, valtiopetos- ja terrorismirikokset. Sanamuoto on tässä suora: myös sellainen henkilö, joka on saanut Suomen kansalaisuuden syntyessään, voi sen menettää.

Ehto rajaa säännöksen tarkasti. Menettäminen on mahdollista vain jos henkilöllä on myös toisen valtion kansalaisuus ja riittävästi tosiasiallisia siteitä siihen maahan ja rikoskynnys on korkea: rangaistusasteikon ankarimman rangaistuksen on oltava vähintään kahdeksan vuotta ja tuomion vähintään viisi vuotta vankeutta. Kukaan ei ole tähän mennessä menettänyt kansalaisuuttaan tällä perusteella.

Menettäminen ei ole rangaistus rikoksesta, sillä rangaistus tulee rikoslaista ja se on molemmille sama. Menettäminen on side joka katkaistaan silloin, kun ihminen on kääntynyt sitä valtiota vastaan jonka jäsen hän on ja siksi luettelossa ovat juuri maanpetos, valtiopetos ja terrorismi eikä se mikä on pahinta ihmistä kohtaan.

Peruste selittää säännön mutta se ei poista sitä mitä sääntö tekee. Sama teko tuottaa kahdelle ihmiselle eri seurauksen ja ero on siinä onko toisella maalla passi hänen nimellään. Yhden maan kansalainen ei menetä kansalaisuuttaan koskaan, koska ketään ei saa jättää kansalaisuudettomaksi ja kaksoiskansalainen menettää sen samasta teosta. Kansalaisuus on siis vahvin sillä, jolla ei ole minne mennä.

Tuo sääntö kannattaa lukea kahdesti, sillä se on koko lainsäädännön armollisin kohta. Se ei palkitse ansiosta eikä rankaise teosta vaan suojaa sitä jolla ei ole muuta. Rikos on sama molemmilla ja tuomio on sama, mutta sille joka putoaisi tyhjään ei anneta pudota. Laki ei sano sitä armoksi. Se vain tekee niin.

Sama laki

Vanhin tunnettu vastaus näihin kysymyksiin ei ole varovainen ja se on kirjoitettu kansalle joka oli itse tullut portista sisään ja muisti sen.

Muukalainen, joka asuu teidän luonanne, olkoon niinkuin maassa syntynyt teikäläinen. Rakasta häntä niinkuin itseäsi, sillä tekin olitte muukalaisina Egyptin maassa. Minä olen Herra, teidän Jumalanne.
3. Moos. 19:34

Käsky ei sano että tulija otetaan vastaan ystävällisesti. Se sanoo että hän olkoon niinkuin maassa syntynyt, eikä vertailukohta ole armo vaan asema. Aseman antaminen on silti se kallein asia mitä joukko voi antaa, koska se on peruuttamaton eikä sitä voi ansaita jälkikäteen. Booas maksoi siitä portissa todistajien nähden ja siitä sukulinjasta tuli Daavid.

Sama sääntö toistuu vielä tarkemmin ja siinä on lisäys jota on vaikea lukea ohi.

Seurakunnassa olkoon laki sama teillä kuin muukalaisellakin, joka asuu teidän luonanne. Tämä olkoon teille ikuinen säädös sukupolvesta sukupolveen. Se, mikä koskee teitä, koskekoon myös muukalaista Herran edessä.
4. Moos. 15:15

Lisäys on sanoissa se, mikä koskee teitä. Sääntö kulkee molempiin suuntiin. Muukalaiselle ei aseteta vaatimusta jota ei ole asetettu asukkaalle ja asukas jää ilman vapautusta jota muukalainen ei saa.

Sama säädös vaatii tulijalta myös jotain, eikä sitä puolta lainata yhtä usein. Sapattikäsky nimeää muukalaisen erikseen niiden joukossa jotka lepäävät seitsemäntenä päivänä ja toisaalla sanotaan että sama laki olkoon teillä niin muukalaisella kuin maassa syntyneelläkin. Sopeutuminen ei ollut vapaaehtoista vaan sen mitta oli maan oma laki ja vaatimus kulki molempiin suuntiin. Juuri siinä oli sen oikeudenmukaisuus.

Ero vanhan säädöksen ja uuden kokeen välillä ei siis ole ankaruudessa, sillä vanha vaati enemmän. Ero on siinä että vanha tiesi mitä se vaati. Laki oli kirjoitettu, se luettiin ääneen ja se koski kaikkia samalla tavalla. Nyt vaaditaan arvojen omaksumista eikä kukaan osaa sanoa mitä arvot ovat.

Oma pesä

Sääntö kulkee molempiin suuntiin ja siitä seuraa yksi asia jota koe ei tee. Koe kysyy vain toiselta. Pöydän toisella puolella istuu se joka laatii kysymykset ja toisella se jonka on vastattava, eikä lomaketta ole painettu kuin toista varten. Portissa näin ei ollut, sillä vanhimmat lukivat lakia ääneen ja se koski heitä ensimmäisenä. Siksi luettelo kannattaa kääntää kerran ympäri ja lukea se niin kuin se olisi laadittu meille.

Onko Suomi evankelisluterilainen maa, jossa kansalainen kunnioittaa yhä kristillistä ihmiskäsitystä? Onko sivistys, moraali, ihmisoikeudet ja naisten ja lasten kohteleminen meille pyhä ja pysyvä asia, jonka muistamme pohjautuvan Raamattuun ja Jeesuksen opetuksiin? Saako presidentiltä kysyä uskooko hän Jumalaan ilman tuohtumusta ja kuulemmeko enää koskaan presidentin vaimon kehotusta rukoukseen vaikeiden aikojen keskellä?

Nämä eivät ole ansoja. Ne mittaavat sitä osaako kansa sanoa ääneen mistä se tulee ja se on täsmälleen sama asia jota tulijalta aiotaan vaatia.

Juurettomuus ja maallistuminen voivat johtaa siihen, ettei osata sanoittaa kuka tämän kansan on oikeasti luonut ja mistä se on omavoimaisuuden sijaan saanut historiassa voimansa ja siunauksensa. Siitä seuraa viimeinen kysymys ja se on kaikista epämukavin. Onko oma pesämme todella niin puhdas, kun saastaa ja likaa löytää niin helposti muista?

Kahden maan kansalaisia

Maan päällä eletään maallisen auktoriteetin päätösten alla ja osa päätöksistä on hyviä, osa mielivaltaisia ja osa keskenään ristiriitaisia. Niiden alla ollaan yhtä lailla riippumatta siitä mitä passissa lukee ja jokainen on kahden maan kansalainen: toinen kansalaisuus on kirjoitettu rekisteriin ja toista ei voi rekisteröidä.

Toisella portilla kysytään yksi kysymys ja se on kaikille sama. Sitä ei laadi työryhmä. Sen sisältö ei vaihdu vaalikausittain ja tulkinta pysyy samana riippumatta siitä kuka seisoo edessä. Se portti on ainoa jonka vanhimmat eivät ole vaihtuneet.

Niin ette siis enää ole vieraita ettekä muukalaisia, vaan te olette pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä,
Ef. 2:19

Se joka tuntee Kristuksen saa ikuisen kansalaisuuden. Mikään rikos tai erehdys menneisyydessä ei ole este, jos on suoriutunut siitä ainoasta kokeesta jolla on merkitystä: ottanut lahjaksi vastaan Golgatan ristin armon ja anteeksiannon.

Sitä koetta varten ei ole oppimateriaalia. Siihen ei valmistauduta lukemalla. Siinä ei mitata tietoa ja läpäisyn voi vain ottaa vastaan. Omaksumista ei voida varmuudella todeta kysymysten avulla ja siksi kysymyksiä on vain yksi.

Se koesalissa istuva ihminen on sielläkin portilla, eikä hänen tarvitse arvata. Eivätkä ne tarvitse jotka istuvat pöydän toisella puolella laatimassa kysymyksiä joihin heillä itselläänkään ei ole vastausta. Molemmat ovat samalla puolella sitä porttia ja se on auki.

Lähteet

• Hallituksen esitys HE 54/2026 vp kansalaisuuslain muuttamisesta. Eduskunta.
• Selvitys kansalaisuuskokeen käyttöönotosta. Sisäministeriön julkaisuja 2025:5, 19.2.2025
  (hanke SM056:00/2023).
• Suomen perustuslaki 731/1999, erityisesti 1 §, 2 luku (6-23 §) ja 76 §.
• Kansalaisuuslain muutos kansalaisuuden menettämisestä, voimaan 2019. Sisäministeriö.
• Euroopan kansalaisuusyleissopimus.
• Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsentilastot 2025.
• Raamatunkohdat: Pyhä Raamattu 1933/1938.