Sama kansio, kaksi huonetta

Kuvitellaan kansio, jossa on lapsen elämä. Haastatteluja, havaintoja, kolmen viranomaisen merkinnät, sivu toisensa jälkeen jonkun toisen kirjoittamaa kertomusta siitä, millainen koti on ja millainen vanhempi.

Kansio makaa pöydällä. Se on täsmälleen sama kansio riippumatta siitä, kummassa huoneessa pöytä on. Silti vanhemman oikeus lukea se muuttuu sen mukaan, kummassa huoneessa se on. Rajaviiva ei kulje asiakirjan sisällössä eikä sen arkaluontoisuudessa. Se kulkee lattiassa, kahden huoneen välissä, eikä kukaan asiaan joutunut ole sitä valinnut.

Sääntö on kirjoitettu lakiin ja se tuottaa kokemuksen, joka muistuttaa mielivaltaa: sama pyyntö saa eri vastauksen kahdessa paikassa ja pyytäjä jää arvailemaan syytä.

Se sana, joka on toisessa laissa ja puuttuu toisesta

Olosuhdeselvitys pyydetään lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain nojalla. Laki kertoo tarkasti, kuka selvityksen tekee ja mitä siinä on oltava. Kenelle valmis selvitys annetaan, siitä laki vaikenee.

Vastaus tulee muualta ja se tulee siitä hetkestä, jolloin selvitys ojennetaan tuomioistuimelle. Silloin paperi lakkaa olemasta sosiaalitoimen asiakirja ja siitä tulee oikeudenkäyntiasiakirja. Nimi vaihtuu ja nimen mukana vaihtuu koko sääntökokoelma, jonka alla se elää.

Julkisuuslaissa asianosaisen oikeudella on rajoituksia ja niiden luettelo alkaa yhdestä sanaparista.

Asianosaisella, hänen edustajallaan ja avustajallaan ei ole edellä 1 momentissa tarkoitettua oikeutta: 1) asiakirjaan, josta tiedon antaminen olisi vastoin erittäin tärkeää yleistä etua taikka lapsen etua tai muuta erittäin tärkeätä yksityistä etua

Julkisuuslaki 621/1999, 11 § 2 momentti

Lapsen etu on siis nimenomainen peruste evätä vanhemmalta tieto. Se on ensimmäisenä listassa, ennen kaikkia muita.

Oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetussa laissa asianosaisen oikeus on kirjoitettu lyhyesti ja väljästi ja senkin rajoitukset on lueteltu. Luettelossa on neljä kohtaa. Siinä ovat salassa pidettävät yhteystiedot, tuomioistuimen omat asiakirjat ennen niiden julkiseksi tuloa, salaisia pakkokeinoja koskevat asiat ja se osa, jossa kerrotaan tuomioistuimen neuvottelusta.

Lapsen etua siinä luettelossa ei ole.

Tämä on luettu pykälätekstistä sanoja laskemalla ja siihen koko kysymys kaatuu tai nousee. Käräjäoikeudessa olevan olosuhdeselvityksen kohdalla vanhemman oikeus saada se on lähtökohtaisesti laaja, eikä lapsen etu ole peruste evätä sitä häneltä. Sama selvitys sosiaalitoimen kaapissa on eri asemassa ja siellä lapsen etu on täsmälleen se peruste, jolla oven voi sulkea.

Epäsymmetria on outo, jos sitä katsoo asiakirjan kannalta. Paperi ei muutu matkalla. Se on ymmärrettävämpi, jos sitä katsoo huoneen kannalta: tuomioistuimessa istuu ulkopuolinen, joka ratkaisee asian ja hänen ratkaisunsa kestää vain, jos molemmat osapuolet ovat voineet sanoa siihen jotain. Aineisto, jota toinen ei ole nähnyt, on aineisto, johon hän ei ole voinut vastata.

Salassapitomääräys, jonka tuomioistuin voi antaa, kuuluu eri kysymykseen. Se koskee ulkopuolisia. Asianosaisen oma oikeus ratkeaa omalla pykälällään ja niiden kahden sekoittaminen on tavallisin tapa saada väärä käsitys omasta asemastaan.

Mitä laista ei löytynyt

Toinen kysymys nousee melkein aina samasta tilanteesta. Avustaja on lukenut aineiston, päämies ei ole ja avustaja kertoo, ettei saa näyttää sitä.

Laista tätä kieltoa ei löydy.

Julkisuuslain salassapitosäännös kieltää ilmaisemasta tietoja sivullisille. Sana on tarkka. Päämies ei ole avustajansa näkökulmasta sivullinen siinä asiassa, jossa hän itse on asianosainen. Saman pykälän seuraava momentti sanoo asian vielä toiselta puolelta ja sanoo sen myöntävästi.

Asianosainen, hänen edustajansa tai avustajansa saa kuitenkin käyttää muita kuin asianosaista itseään koskevia tietoja, kun kysymys on sen oikeuden, edun tai velvollisuuden hoitamista koskevasta asiasta, johon asianosaisen tiedonsaantioikeus on perustunut.

Julkisuuslaki 621/1999, 23 § 3 momentti

Tiedon käyttäminen sen saman asian hoitamiseen, jonka perusteella tieto saatiin, on nimenomaisesti sallittua. Juuri sitä avustaja tekee kertoessaan päämiehelleen tämän oman asian aineistosta.

Tuomioistuimen määräysvalta koskee yleisöä. Erillistä toimivaltaa kieltää avustajaa kertomasta laillisesti saamastaan aineistosta juuri sille ihmiselle, jonka asiaa hän hoitaa, ei löytynyt. Hyvässä asianajajatavassa on salassapitovelvollisuus ja samoissa ohjeissa on velvollisuus pitää asiakas ajan tasalla oman asiansa hoitamisesta.

Löydös on siis kielteinen ja kielteinen löydös on tässä hyödyllisempi kuin myönteinen olisi. Avustajan pidättäessä jotain peruste on hänen omassa harkinnassaan. Se ei ole laissa eikä tuomioistuimen määräyksessä, vaikka se joskus esitetään sellaisena. Erolla on käytännön seuraus: harkinnasta voi kysyä ja siitä voi olla eri mieltä, laista ei voi.

Sama koskee ihmistä, joka hoitaa asiansa itse. Molemmat avainpykälät nimeävät oikeuden haltijaksi asianosaisen, ei asiamiestä. Rajoitukset on kirjoitettu koskemaan asianosaista, hänen edustajaansa ja avustajaansa samana luettelona, joten ne eivät vaihtele sen mukaan, onko avustajaa vai ei. Aineistosta haettiin erikseen ilmauksia itseään edustavasta asianosaisesta, eikä kumpikaan laki tunne sellaista käsitettä. Avustajan ottaminen laajentaa oikeuden käyttäjäjoukkoa. Se ei siirrä oikeutta pois siltä, jonka asiasta on kyse.

Laki ei kuitenkaan lupaa mitään siitä, miten aineisto tosiasiassa toimitetaan. Oikeuden olemassaolo ja sen toteutuminen ovat kaksi eri kysymystä ja vain ensimmäinen ratkeaa lukemalla.

Se mikä jää huoneeseen

Olosuhdeselvitys on tiivistelmä. Sen alla on haastattelujen muistiinpanot, puhelut, erilliset lausunnot, kaikki se raakamateriaali, josta kertomus kirjoitettiin. Tiivistelmä on aina valintojen tulos ja valinnat näkyvät vain siinä aineistossa, josta tiivistelmä tehtiin.

Selvitys itse kulkee tuomioistuimeen. Tausta-aineisto ei kulje automaattisesti perässä.

Sosiaalihuollon palvelunantaja saa antaa salassa pidettävää asiakastietoa tuomioistuimelle, jos se on välttämätöntä lapsen edun tai muun erittäin tärkeän edun vuoksi. Verbi on tärkeämpi kuin koko muu virke. Kyse on harkinnanvaraisesta luvasta antaa tietoa, ei velvollisuudesta toimittaa kaikkea hallussa olevaa.

Näin syntyy tilanne, jossa vanhempi lukee itsestään kertomuksen ja lukee sen laajemmin kuin osasi odottaa, mutta ei pääse siihen, mistä kertomus on tehty. Sekin aineisto on pyydettävissä. Sitä vain ei saa samaa reittiä, vaan pyytämällä sitä suoraan sosiaalitoimelta ja silloin ollaan takaisin siinä huoneessa, jossa lapsen etu on nimenomainen peruste kieltäytyä.

Koko asian epäsymmetria mahtuu kahteen lauseeseen. Tuomioistuimeen päätynyt aineisto on saatavilla laajasti. Sosiaalitoimeen jäänyt aineisto on saatavilla kapeammin ja sen kapeuden peruste on lapsen etu.

Kun vastaus on ei

Kieltäytyminen ei ole keskustelun loppu, vaikka se usein kuulostaa siltä. Laissa on nimenomainen menettely sen varalle ja se asettaa velvollisuudet kieltäytyjälle eikä pyytäjälle.

[...] hänen on: 1) ilmoitettava tiedon pyytäjälle kieltäytymisen syy; 2) annettava tieto siitä, että asia voidaan saattaa viranomaisen ratkaistavaksi; 3) tiedusteltava asian kirjallisesti vireille saattaneelta tiedon pyytäjältä, haluaako hän asian siirrettäväksi viranomaisen ratkaistavaksi; sekä 4) annettava tieto käsittelyn johdosta perittävistä maksuista.

Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta 621/1999, 14 § 3 momentti

Neljästä velvollisuudesta kolme koskee jokaista pyytäjää riippumatta siitä, missä muodossa pyyntö esitettiin. Syy on kerrottava. Se, että asian voi saattaa viranomaisen ratkaistavaksi, on kerrottava. Maksuista on kerrottava.

Vain kolmas kohta rajautuu ja sen verbi on tiedusteltava. Velvollisuus kysyä, haluaako pyytäjä asian siirrettäväksi, koskee sitä, joka on saattanut asiansa vireille kirjallisesti. Kirjalliselta pyytäjältä kysytään. Suullisen pyytäjän on itse osattava sanoa haluavansa ratkaisun, vaikka hänellekin on kerrottava, että sellainen on olemassa.

Ero on pieni ja se ratkaisee paljon. Ihminen, joka pyytää puhelimessa ja saa kieltävän vastauksen, kuulee kaiken olennaisen mutta ei saa kysymystä, joka veisi asian eteenpäin. Ihminen, joka kirjoitti pyyntönsä, saa senkin kysymyksen. Sama laki kohtelee kahta ihmistä eri tavoin sen mukaan, kummalla oli tapana kirjoittaa.

Viranomaisen ratkaisu on päätös ja päätökseen haetaan muutosta. Ilman ratkaisua ei ole päätöstä ja ilman päätöstä ei ole mitään mihin hakea muutosta. Koko ketju riippuu siitä yhdestä pyynnöstä, jonka moni jättää esittämättä siksi, ettei tiedä sen olevan olemassa.

Määräajasta on oma säännöksensä. Tieto on annettava viimeistään kahden viikon kuluessa ja määräaika venyy kuukauteen silloin, kun asiakirjoja on paljon, kun niissä on salassa pidettäviä osia tai kun käsittely vaatii erityistoimenpiteitä. Huoltokiistan aineisto täyttää nuo tunnusmerkit lähes aina, joten kuukausi on realistinen odotus eivätkä kaksi viikkoa.

Se mitä kukaan ei näe kokonaan

Tässä kaikessa on yksi piirre, joka ei ole kenenkään vika ja joka silti tekee eniten vahinkoa.

Koulu näkee lapsen aamut. Terveydenhuolto näkee oireet. Lastensuojelu näkee kotikäynnit, poliisi näkee ilmoitukset ja tuomioistuin näkee sen, minkä joku on katsonut aiheelliseksi toimittaa sinne. Jokainen näistä katsoo tarkkaan ja kirjaa huolellisesti. Kenelläkään ei ole niitä kaikkia.

Kokonaiskuva olisi se, josta totuuden näkisi helpoiten. Juuri sitä kuvaa ei ole olemassa missään, eikä laista löydy vanhemman oikeutta vaatia, että joku sen kokoaisi. Tieto on olemassa. Se on vain jaettu niin moneen huoneeseen, ettei kukaan seiso paikassa, josta sen näkisi yhtenä.

Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.

1. Kor. 13:12

Vajavainen tunteminen on ihmisen osa ja se on osa myös silloin, kun vajavaisuus on rakennettu järjestelmään huoneiden muodossa. Kirje ei lupaa, että kuvastin kirkastuisi tässä ajassa. Se lupaa, että on olemassa katse, jolta mikään ei ole hajallaan.

Sillä ei ole mitään salattua, mikä ei tule ilmi, eikä kätkettyä, mikä ei tule tunnetuksi ja joudu päivän valoon.

Luuk. 8:17

Tuo lause luetaan usein varoituksena. Se on yhtä lailla lupaus ja sen suunta riippuu siitä, kummalla puolella oikeaa seisoo. Ihmiselle, jonka kertomus makaa jonkun toisen kirjoittamana kansiossa, jota hän ei saa lukea, se on nimenomaan lupaus.

Laki tuntee kaksi huonetta ja kaksi eri sääntöä. Se, mitä huoneissa on, ei muutu kummassakaan.