1. Pietarin kirje, luku 4: Tulessa puhdistuva kulta

Nämä opetukset perustuvat Kirkkoraamattu 1933/38 käännökseen. Mikäli toista käännösversiota on käsitelty, se mainitaan aina erikseen.

Neljännen luvun alku virtaa suoraan edellisen luvun syvällisestä opetuksesta Kristuksen voitosta. Pietari tekee nyt jotain merkittävää. Hän yhdistää kosmisen voiton henkilökohtaiseen kamppailuun: "Koska siis Kristus on kärsinyt lihassa, niin ottakaa tekin aseeksenne sama mieli; sillä joka lihassa kärsii, se on lakannut synnistä" (1. Piet. 4:1). Tässä paljastuu kristillisen elämän radikaali luonne. Kristuksen kärsimys ei ole vain historiallinen tapahtuma, jota muistelemme, vaan ase, jonka otamme käteemme päivittäisessä taistelussa.

"Sama mieli" (hoia ennoia) ei tarkoita vain ajattelutapaa vaan koko orientaatiota elämään. Se on kuin sotilas, joka pukee ylleen haarniskan, ei koristeen vuoksi vaan suojaksi taistelussa. Kärsimyksen ja synnin välinen yhteys on syvällinen: kärsimys Kristuksen kanssa katkaisee synnin vallan, koska se paljastaa maailman houkutusten tyhjyyden. Ihmisen ollessa valmis kärsimään totuuden puolesta synnin valta menettää otteensa¹.

Pietari jatkaa kuvaamalla elämän radikaalia uudelleensuuntautumista: "ettette enää eläisi tätä lihassa vielä jäljellä olevaa aikaa ihmisten himojen mukaan, vaan Jumalan tahdon mukaan" (1. Piet. 4:2). Huomaa ajallinen perspektiivi, "vielä jäljellä oleva aika". Pietari muistuttaa lukijoitaan elämän lyhyydestä, ei pelotellakseen vaan motivoidakseen. Jokainen päivä on lahja, liian arvokas tuhlattavaksi vanhoihin tapoihin. Kontrasti on selvä: ihmisten himot vastaan Jumalan tahto. Ei ole neutraalia maata; joko elämme toisen tai toisen mukaan.

Seuraava jae on kuin katsaus menneisyyteen, josta lukijat ovat pelastuneet: "Riittäähän, että menneen ajan olette tehneet, mitä pakanat tahtovat, vaeltaessanne irstaudessa, himoissa, juomingeissa, mässäyksissä, juomingeissa ja kauheassa epäjumalanpalveluksessa" (1. Piet. 4:3). Pietarin lista ei ole moralistinen tuomio vaan realistinen kuvaus elämästä ilman Jumalaa. Jokainen mainittu synti on yritys täyttää sisäinen tyhjyys. Irstaus etsii rakkautta vääristä paikoista, juomingit etsivät iloa pullosta, epäjumalanpalvelus etsii merkitystä luoduista luojan sijaan².

Reaktio muutokseen on väistämätön: "Sentähden he oudoksuvat sitä, ettette juokse heidän kanssaan samaan riettauden lätäkköön, ja herjaavat" (1. Piet. 4:4). "Lätäkkö" (anachusis) on kuvaava sana. Se tarkoittaa tulvivaa, hallitsematonta virtaa³. Synti on kuin tulva, joka vie mukanaan kaiken. Kristityn kieltäytyessä hyppäämästä virtaan entiset ystävät eivät ymmärrä. Heidän reaktionsa paljastaa synnin sosiaalisen luonteen. Se ei siedä yksinäisyyttä vaan vaatii seuraa. Herjaus on yritys painostaa takaisin vanhaan elämään.

Pietari muistuttaa kuitenkin lopullisesta todellisuudesta: "Heidän on tehtävä tili hänelle, joka on valmis tuomitsemaan eläviä ja kuolleita" (1. Piet. 4:5). Tämä ei ole kostonhimoinen uhkaus vaan juhlallinen muistutus. Jokainen ihminen, rikas tai köyhä, voimakas tai heikko, seisoo lopulta saman tuomarin edessä. "Valmis tuomitsemaan" viittaa siihen, että Kristus on jo asetettu tuomariksi. Se ei ole tulevaisuuden mahdollisuus vaan nykyinen todellisuus, joka vain odottaa ilmestymistään.

Seuraava jae avaa ikkunan yhteen kristinuskon syvimmistä mysteereistä: "Sillä sitä varten kuolleillekin on julistettu evankeliumi, että he tosin olisivat tuomitut lihassa, niin kuin ihmiset tuomitaan, mutta että he eläisivät hengessä, niin kuin Jumala elää" (1. Piet. 4:6). Tämä kohta on synnyttänyt rikasta teologista pohdintaa läpi vuosisatojen, ja eri traditiot ovat lähestyneet sitä hieman eri näkökulmista.

Länsimainen tulkinta, erityisesti reformaation jälkeen, on yleensä nähnyt Pietarin viittaavan niihin, jotka kuulivat evankeliumin eläessään mutta ovat nyt kuolleet⁴. Tämä näkemys korostaa, että vaikka uskovat kokevat fyysisen kuoleman ("tuomitut lihassa"), he elävät hengessä Jumalan luona. Se lohduttaa surevia. Kuolema ei kumoa evankeliumin lupauksia.

Varhaiset kirkkoisät, kuten Klemens Aleksandrialainen ja monet itäisen kirkon teologit, ovat tulkinneet jakeen laajemmin. He näkevät siinä viittauksen Kristuksen haadekseen astumiseen, jossa hän julisti pelastuksen niille, jotka elivät ennen hänen tuloaan. Tämä tulkinta korostaa Jumalan oikeudenmukaisuutta. Miten Pyhä Jumala voisi tuomita ne, joilla ei ollut mahdollisuutta kuulla evankeliumia? Augustinus pohti, että Jumala tunsi heidän sydämensä ja ne, jotka olisivat uskoneet, jos olisivat kuulleet, saivat armon.

Ortodoksinen traditio säilyttää elävänä opetuksen siitä, että Kristuksen voitto kuolemasta oli täydellinen. Heidän pääsiäisikonografiassaan Kristus murtaa haadeksen portit ja vapauttaa kaikki, jotka uskon kautta odottivat häntä, Aadamista alkaen kaikki vanhurskaat. Tämä ei tarkoita universalismia, vaan Jumalan armon ulottumista kaikkialle, missä on uskoa.

Kaiken taustalla on varmuus Jumalan täydellisestä oikeudenmukaisuudesta ja pyhyydestä. Hän, joka tuntee jokaisen ihmisen sydämen, tietää myös, miten varmistaa, että jokainen saa mahdollisuuden vastata totuuteen. Paavali kirjoittaa: "Sillä kun pakanat, joilla ei lakia ole, luonnostaan tekevät, mitä laki vaatii, niin he... osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä" (Room. 2:14-15). Jumala on kaikkivoipana tehnyt itsensä tunnetuksi monin tavoin, ja jokainen tekee lopulta vapaan valintansa hänen edessään.

Nyt Pietari siirtyy eskatologiseen kiireellisyyteen: "Mutta kaiken loppu on lähellä. Sentähden olkaa maltilliset ja raittiit rukoilemaan" (1. Piet. 4:7). "Kaiken loppu" ei ole pessimististä maailmanloppuhysteriaa vaan realistista tunnustusta siitä, että historia kulkee kohti päämääräänsä. Paradoksaalisesti tämä ei johda paniikkiin vaan maltillisuuteen (sofroneo), selväjärkisyyteen, tasapainoon. Rukous vaatii raittiin mielen, vapaan huumista ja harhoista. Lopun läheisyys ei johda passiivisuuteen vaan intensiiviseen hengelliseen elämään.

Prioriteetit tulevat selviksi: "Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan harras, sillä 'rakkaus peittää syntien paljouden'" (1. Piet. 4:8). "Ennen kaikkea" (pro panton) asettaa rakkauden kärkeen. "Harras" (ektenes) tarkoittaa kirjaimellisesti "venytetty", kuin lihakset, jotka on venytetty äärimmilleen⁵. Rakkaus ei ole sentimentaalista tunnetta vaan tahdon ponnistus. Se "peittää" syntejä, ei piilottamalla niitä vaan antamalla anteeksi, ei tuomitsemalla vaan parantamalla.

Vieraanvaraisuus seuraa luontevasti: "Olkaa vieraanvaraisia toinen toistanne kohtaan, nurkumatta" (1. Piet. 4:9). Varhaisessa kirkossa, jossa ei ollut hotelleja ja matkailu oli vaarallista, vieraanvaraisuus oli elintärkeää. "Nurkumatta" paljastaa inhimillisen todellisuuden. Vieraanvaraisuus voi olla raskasta, keskeyttää rutiinit, maksaa rahaa. Pietari tunnustaa tämän mutta kutsuu ylittämään nurinan.

Armolahjojen käyttö tulee esiin yhteisöllisessä kontekstissa: "Palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla, minkä on saanut, Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina" (1. Piet. 4:10). Jokainen on saanut lahjan. Ei ole lahjatonta kristittyä. Lahjat eivät kuitenkaan ole henkilökohtaista omaisuutta vaan Jumalan armon hoitamista toisten hyväksi. "Moninainen" (poikilos) tarkoittaa kirjavaa, monivärista. Jumalan armo ilmenee loputtomassa variaatiossa⁶.

Pietari antaa kaksi esimerkkiä: "Jos joku puhuu, puhukoon niin kuin Jumalan sanoja; jos joku palvelee, palvelkoon sen voiman mukaan, minkä Jumala antaa, että Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta" (1. Piet. 4:11). Puhumisen lahja kantaa valtavan vastuun: puhua Jumalan sanoja, ei omia mielipiteitä. Palveleminen tapahtuu Jumalan voimassa, ei omassa. Kaikki tähtää yhteen päämäärään: Jumalan kirkkauteen Kristuksen kautta.

Luvun toinen osa alkaa: "Rakkaat, älkää oudoksuko sitä hellettä, joka on tullut koettelemukseksenne, ikäänkuin teille tapahtuisi jotakin outoa" (1. Piet. 4:12). Sana "helle" (pyrosis) tarkoittaa kirjaimellisesti tulikoetta, metallin sulattamista⁷. Pietari käyttää samaa verbiä "oudoksua" kuin aiemmin. Nyt kristityt ovat niitä, jotka voisivat oudoksua, mutta heitä kehotetaan olemaan tekemättä niin. Kärsimys ei ole poikkeus vaan sääntö, ei virhe järjestelmässä vaan osa suunnitelmaa.

Merkittävä näkökulman muutos seuraa: "vaan iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestyessä saisitte iloita riemuten" (1. Piet. 4:13). Ilo kärsimyksessä ei ole masokismia vaan perspektiivin ymmärtämistä. Osallisuus Kristuksen kärsimyksistä on etuoikeus, ei rangaistus. Nykyinen ilo on esimaistelu tulevasta riemusta. "Riemuten" (agalliao) on sama verbi, jota käytettiin luvussa 1, ylenpalttinen, fyysinen ilo.

Pietari tekee tärkeän erottelun: "Jos teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, niin te olette autuaat, sillä kirkkauden ja Jumalan Henki lepää teidän päällänne" (1. Piet. 4:14). Ei mikä tahansa kärsimys ole kunniakasta, vaan kärsimys Kristuksen nimen tähden. Tämä kärsimys todistaa Hengen läsnäolosta. Se on kuin Vanhan testamentin kirkkaudenpilvi, joka lepäsi temppelin päällä. Maailma näkee häpeän, Jumala näkee kunnian.

Varoitus seuraa: "Älköön näet kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tahi sen tähden, että sekaantuu hänelle kuulumattomiin" (1. Piet. 4:15). Pietari on realistinen. Kristitytkin voivat langeta. Viimeinen kategoria on mielenkiintoinen: "sekaantuminen kuulumattomiin" (allotriepiskopos), toisten asioihin puuttuminen⁸. Tämä muistuttaa, että jopa hyvä tarkoitus ei oikeuta väärää toimintaa.

Käänne seuraa: "mutta jos hän kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan ylistäköön sen nimen tähden Jumalaa" (1. Piet. 4:16). Termi "kristitty" (Christianos) esiintyy Uudessa testamentissa vain kolme kertaa. Se oli alun perin pilkkanimi, Pietari kehottaa kuitenkin kantamaan sitä kunnialla. Häpeästä tulee kunnia, pilkasta ylistys.

Juhlallinen julistus seuraa: "Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta; mutta jos se alkaa ensiksi meistä, niin mikä on niiden loppu, jotka eivät ole Jumalan evankeliumille kuuliaiset?" (1. Piet. 4:17). Tuomio alkaa Jumalan omista, ei siksi, että he olisivat pahempia, vaan koska suurempi valo tuo suuremman vastuun. Se on puhdistava tuomio, joka valmistaa kirkkauteen. Jos Jumalan lapset käyvät läpi tulen, mikä odottaa niitä, jotka hylkäävät armon?

Retorinen kysymys syventää sanomaa: "Ja 'jos vanhurskas vaivoin pelastuu, niin mihinkä joutuukaan jumalaton ja syntinen?'" (1. Piet. 4:18). "Vaivoin" (molis) ei tarkoita, että pelastus olisi epävarma, vaan että tie on kapea ja portti ahdas. Pelastus on varma mutta ei helppoa. Se vaatii kestävyyttä, uskoa, kärsivällisyyttä.

Luku päättyy käytännölliseen johtopäätökseen: "Siis myös ne, jotka kärsivät Jumalan tahdon mukaan, antakoot hänen huomaansa sielunsa, niin kuin uskollisen Luojan huomaan, tehden sitä, mikä hyvää on" (1. Piet. 4:19). "Antakoot huomaan" (paratithemi) on pankkitermi, tallettaa arvotavara luotettavaan säilytykseen⁹. Sielu on kallein omaisuutemme, ja Jumala on luotettavin pankkiiri. Huomaa yhdistelmä: uskollinen Luoja. Hän, joka loi, kykenee myös säilyttämään.

Neljäs luku on vienyt meidät syvään matkaan kärsimyksen merkityksessä. Pietari ei romantisoi kärsimystä eikä etsi sitä, hän näkee kuitenkin sen transformatiivisen voiman. Kärsimys Kristuksen kanssa muuttaa perspektiivin, puhdistaa motiivit, syventää yhteyttä Jumalaan. Se on kuin tuli, joka polttaa pois kaiken turhan ja jättää jäljelle vain kullan.

Luvun sanoma haastaa erityisesti mukavuudenhaluista aikaamme. Elämme kulttuurissa, joka välttelee kärsimystä hinnalla millä hyvänsä, joka etsii helppoja ratkaisuja ja pikavoittoja. Pietari muistuttaa, että todellinen elämä löytyy valmiudesta kärsiä totuuden puolesta, että todellinen ilo syntyy osallisuudesta Kristuksen kärsimyksiin. Hän ei kutsu masokismiin vaan realismiin, elämään, joka tunnustaa kärsimyksen todellisuuden mutta näkee sen läpi kirkkauden, joka odottaa.

---

1. Schreiner, T.R. (2003). 1, 2 Peter, Jude. Nashville: Broadman & Holman. s. 199-201.
2. Jobes, K.H. (2005). 1 Peter. Baker Exegetical Commentary. Grand Rapids: Baker Academic. s. 266-268.
3. Michaels, J.R. (1988). 1 Peter. Word Biblical Commentary. Waco: Word Books. s. 238-239.
4. Grudem, W. (1988). The First Epistle of Peter. Grand Rapids: Eerdmans. s. 168-171.
5. Davids, P.H. (1990). The First Epistle of Peter. Grand Rapids: Eerdmans. s. 155-156.
6. Elliott, J.H. (2000). 1 Peter. Anchor Bible. New York: Doubleday. s. 745-748.
7. Achtemeier, P.J. (1996). 1 Peter. Hermeneia. Minneapolis: Fortress Press. s. 298-299.
8. Kelly, J.N.D. (1969). A Commentary on the Epistles of Peter and Jude. London: A&C Black. s. 186-187.
9. Selwyn, E.G. (1947). The First Epistle of St. Peter. London: Macmillan. s. 226-227.