1. Pietarin kirje, luku 1: Elävä toivo

Nämä opetukset perustuvat Kirkkoraamattu 1933/38 käännökseen. Mikäli toista käännösversiota on käsitelty, se mainitaan aina erikseen.

Kirjeen ensimmäiset sanat paljastavat jotain mullistavaa identiteetistä ja kohtalosta. Pietari, joka itse oli kokenut lankeemuksen ja armon, puhuttelee lukijoitaan "valituiksi muukalaisiksi" (1. Piet. 1:1). Tässä paradoksissa tiivistyy kristillisen olemassaolon ydin: olemme samanaikaisesti Jumalan valittuja ja maailman muukalaisia, kutsuttuja korkeaan asemaan mutta eläviä vieraalla maalla. Kreikan kielen termit "eklektois parepidemois" kantavat syvää merkitystä. Eklektos viittaa huolelliseen valintaan, parepidemos tilapäiseen oleskeluun vieraalla maalla¹. Olemme matkalaisia, joilla on koti taivaassa, mutta joiden jalat kulkevat maan tomussa.

Pietarin trinitaarinen tervehdys paljastaa pelastuksen kosmisen ulottuvuuden: "Isän Jumalan edeltätietämisen mukaan Hengen pyhittämisessä, kuuliaisuuteen ja Jeesuksen Kristuksen veren vihmomiseen" (1. Piet. 1:2). Jokainen jumaluuden persoona osallistuu pelastukseemme: Isä valitsee, Henki pyhittää, Poika lunastaa. Tämä ei ole abstrakti teologinen kaava vaan elävä todellisuus, joka koskettaa jokaista uskovan elämän hetkeä. Veren vihmominen muistuttaa vanhan liiton perustamisesta, kun Mooses vihmoi verta kansan päälle (2. Moos. 24:8), mutta nyt kyseessä on parempi liitto, iankaikkinen lunastus.

Sitten puhkeaa ylistys, joka nousee syvästä kokemuksesta: "Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka suuren laupeutensa mukaan on uudestisynnyttänyt meidät elävään toivoon Jeesuksen Kristuksen kuolleistanousemisen kautta" (1. Piet. 1:3). Huomaa, miten Pietari ei aloita käskyillä tai vaatimuksilla vaan ylistyksellä. Hän on oppinut, että todellinen muutos alkaa Jumalan suuruuden näkemisestä, ei omien ponnistelujen lisäämisestä. Termi "uudestisynnyttänyt" (anagennao) viittaa täydelliseen uuteen alkuun, ei vain parannukseen vanhasta². Se on Jumalan suvereeni teko, joka perustuu hänen laupeuteensa, ei meidän ansioihimme.

Elävä toivo ei ole toiveajattelua vaan perustuu historialliseen faktaan - Kristuksen ylösnousemukseen. Pietari, joka oli nähnyt tyhjän haudan ja kohdannut ylösnousseen Herran, tietää mistä puhuu. Tämä toivo on elävä, koska se perustuu elävään Kristukseen. Se ei ole filosofinen konsepti vaan dynaaminen voima, joka muuttaa nykyhetken. Toivo johtaa perintöön, joka on "katoamatonta ja saastamatonta ja amaranttia, taivaissa teidän varallenne säilytettyä" (1. Piet. 1:4). Kolme negaatiota korostavat perinnön ikuista laatua: se ei voi tuhoutua, saastua tai lakastua. Amarantti, ikuisesti kukkiva kukka, symboloi kestävyyttä, joka ylittää kaiken maallisen³.

Pietarin seuraava vakuutus on merkittävä: "teitä, jotka Jumalan voimasta uskon kautta varjellutte pelastukseen" (1. Piet. 1:5). Tässä yhdistyvät jumalallinen suvereniteetti ja inhimillinen vastuu. Jumalan voima varjelee, mutta uskon kautta. Varjelu (froureo) on sotilaallinen termi, joka tarkoittaa vartiointia tai suojelua⁴. Jumala on asettanut vartion sielumme ympärille, mutta me pysymme turvassa uskon kautta. Pelastus on valmis paljastettavaksi viimeisenä aikana: se on jo olemassa, vaikka sen täydellinen ilmestyminen odottaa vielä.

Nyt Pietari kääntyy käsittelemään todellisuutta, joka määrittää uskovan elämää: "sentähden te nyt iloitsette, vaikka te vähän aikaa, kun se on tarpeellista, nyt kärsitte murhetta moninaisissa kiusauksissa" (1. Piet. 1:6). Ilo ja murhe eivät ole vaihtoehtoja vaan rinnakkaisia todellisuuksia. Kreikan kielessä käytetty termi "agalliasthe" viittaa ylenpalttiseen, fyysisesti ilmenevään iloon. Samaan aikaan on murhetta. Jumala ei kutsu meitä stoalaiseen tunteettomuuteen vaan rehelliseen inhimillisyyteen. Kiusaukset ovat "moninaiset" (poikilos), kirjavia, monimuotoisia, yllättäviä.

Kärsimyksen tarkoitus paljastuu: "että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan" (1. Piet. 1:7). Pietari käyttää metallurgista kielikuvaa: kulta puhdistetaan tulessa epäpuhtauksista. Usko on kultaakin arvokkaampaa, koska kulta lopulta katoaa, mutta puhdistettu usko kestää ikuisesti. Koettelemusten tarkoitus ei ole tuhoaminen vaan puhdistaminen, ei rankaiseminen vaan jalostaminen. Tämä prosessi tähtää "ylistykseksi ja kunniaksi ja kirkkaudeksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä".

Seuraavat jakeet sisältävät yhden Uuden testamentin kauneimmista kuvauksista uskovan suhteesta Kristukseen: "jota te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, johon te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla" (1. Piet. 1:8). Pietari, joka oli kulkenut Jeesuksen kanssa, ymmärtää niiden aseman, jotka eivät ole nähneet mutta uskovat. Heidän uskonsa on erityisen ylistettävää. Rakkaus ja usko kulkevat käsi kädessä, koska emme voi uskoa persoonattomaan voimaan vaan rakastamme Persoonaa. Ilo on "sanomatonta" ja edes kielen rajat eivät riitä kuvaamaan sitä.

Tämän kaiken päämäärä on "sielujen pelastus" (1. Piet. 1:9). Sielu (psyche) tarkoittaa koko persoonaa, ei vain aineetonta osaa. Pelastus koskee koko ihmistä: henkeä, sielua ja lopulta myös ruumista. Tämä pelastus on niin ihmeellinen, että "sitä ovat etsineet ja tutkineet profeetat, jotka ovat ennustaneet teidän osaksenne tulevasta armosta" (1. Piet. 1:10). Profeetat näkivät välähdyksiä tulevasta, mutta me elämme täyttymyksen aikaa. He etsivät, me löydämme; he näkivät kaukaa, me koemme läheltä.

Pyhän Hengen rooli paljastuu: "he tutkivat, mihin tai millaiseen aikaan heissä oleva Kristuksen Henki viittasi, edeltäpäin todistaessaan Kristusta kohtaavista kärsimyksistä ja niiden jälkeen tulevasta kunniasta" (1. Piet. 1:11). Sama Henki, joka innoitti profeettoja, on nyt uskovissa. Profeetat näkivät kaksi vuorta, kärsimyksen ja kunnian, mutta eivät nähneet niiden välistä laaksoa. Me elämme tuossa laaksossa, kärsimyksen jo tapahduttua mutta kunnian vielä odottaessa täyttä ilmestymistä.

Puhutteleva paljastus seuraa: profeetat eivät palvelleet itseään vaan "teitä" (1. Piet. 1:12). Koko Vanhan testamentin ilmoitus tähtäsi tähän hetkeen, jolloin evankeliumi julistetaan "Pyhässä Hengessä, joka on taivaasta lähetetty". Jopa enkelit "halajavat päästä katsomaan" näitä asioita. Verbi "parakyptein" tarkoittaa kumartuneena katsomista, intensiivistä tutkimista⁵. Jos enkelit, jotka ovat Jumalan läsnäolossa, halajavat ymmärtää pelastuksen salaisuutta, kuinka paljon suuremmalla syyllä meidän tulisi arvostaa sitä!

Teologisen perustan jälkeen Pietari siirtyy käytännön pyhitykseen: "Sentähden vyöttäkää mielenne kupeet ja olkaa raittiit; ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille tarjotaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä" (1. Piet. 1:13). Kuva vyöttämisestä viittaa pitkiin kaapuihin, jotka täytyi sitoa ylös juostessa tai tehdessä työtä. Hengellisessä mielessä se tarkoittaa valmiutta, valppautta, esteiden poistamista. Raittiuden (nepho) kutsu ei ole vain alkoholin välttämistä vaan hengellista selvyyttä, kykyä nähdä todellisuus sellaisena kuin se on.

Pyhityksen perusta on Jumalan luonne: "Niin kuin hän, joka on teidät kutsunut, on pyhä, tulkaa tekin kaikessa vaelluksessanne pyhiksi; sillä kirjoitettu on: 'Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä'" (1. Piet. 1:15-16). Tämä ei ole kutsu moralismiin vaan kutsumukseen. Pyhyys ei ole saavutus vaan lahja, joka vastaanotetaan ja eletään todeksi. Se koskee "kaikkea vaellusta", ei vain uskonnollisia hetkiä, vaan jokaista elämän aluetta. Pyhyys on Jumalan luonteen heijastamista hänen maailmassaan.

Pietari muistuttaa lukijoitaan heidän kutsumisestaan Jumalaa "Isäksi" (1. Piet. 1:17). Sama Jumala, joka on Isä, on myös Tuomari, joka tuomitsee "puolueettomasti, kunkin teon mukaan". Tämä ei kumoa armoa vaan korostaa vastuuta. Lapseuden tulee näkyä elämässä. Siksi "vaeltakaa pelossa tämä muukalaisuutenne aika". Pelko ei ole kauhua vaan kunnioitusta, tietoisuutta siitä, kenen lapsia olemme.

Lunastuksen hinta paljastuu dramaattisesti: "tietäen, ettette ole millään katoavaisella, ette hopealla ettekä kullalla, lunastetut turhasta, isiltä peritystä vaelluksestanne, vaan Kristuksen kalliilla verellä, niin kuin virheettömän ja tahrattoman karitsan" (1. Piet. 1:18-19). Lunastus (lytroo) oli orjamarkkinoiden termi, hinta, joka maksettiin orjan vapauttamiseksi⁶. Hopea ja kulta, arvokkaimpana pidetty, kalpenee Kristuksen veren rinnalla. Viittaus karitsaan yhdistää Kristuksen sekä pääsiäiskaritsaan että Jesajan kärsivään palvelijaan.

Pelastushistorian kosminen ulottuvuus paljastuu: Kristus oli "edeltätiedetty jo ennen maailman perustamista, mutta ilmoitettu viimeisinä aikoina teidän tähtenne" (1. Piet. 1:20). Lunastus ei ollut Jumalan varasuunnitelma syntiinlankeemuksen jälkeen vaan hänen alkuperäinen tarkoituksensa. Koko luomakunta tähtäsi tähän hetkeen, jolloin Karitsa ilmestyisi. "Teidän tähtenne", on henkilökohtainen ulottuvuus kosmisessa suunnitelmassa.

Luvun viimeiset jakeet palaavat yhteisön elämään: "Puhdistakaa sielunne totuuden kuuliaisuudessa vilpittömään veljenrakkauteen ja rakastakaa toisianne hartaasti puhtaasta sydämestä" (1. Piet. 1:22). Pyhitys ei ole yksinäistä projektia vaan yhteisöllistä. Veljenrakkaus (filadelfia) on perhetermi, jossa olemme saman Isän lapsia. Rakkaus tulee sydämestä, joka on puhdistettu, ei omasta voimasta vaan totuuden kuuliaisuudessa.

Perusta tälle uudelle elämälle on uudestisyntyminen: "te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta" (1. Piet. 1:23). Siemen (spora) määrittää hedelmän luonteen. Katoava siemen tuottaa katoavan elämän, katoamaton siemen ikuisen elämän. Jumalan sana on elävä ja pysyvä. Se ei ole vain informaatiota vaan transformaation voima.

Luku päättyy Jesajan sitaatilla, joka korostaa Jumalan sanan ikuisuutta vastakohtana inhimillisen elämän katoavaisuudelle: "Sillä 'kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen loisto kuin ruohon kukkanen. Ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti'" (1. Piet. 1:24-25). Tämä sana, joka pysyy ikuisesti, on "se sana, joka on teille ilosanomana julistettu". Ympyrä sulkeutuu: alun elävä toivo perustuu elävään sanaan, joka synnyttää elävän uskon.

Ensimmäisen luvun matka on vienyt meidät kosmisesta pelastussuunnitelmasta henkilökohtaiseen pyhitykseen, ikuisuuden perspektiivistä päivittäiseen rakkauteen, Jumalan suurista teoista ihmisen vastuuseen. Pietari on kutsunut lukijansa näkemään kärsimyksensä uudessa valossa. Ei merkityksettömänä tuskana vaan kultaa jalompana puhdistuksena. Hän on muistuttanut heitä identiteetistään: valitut muukalaiset, uudestisyntyneet Jumalan lapset, elävän toivon kantajat. Tämä toivo ei perustu toiveajatteluun vaan Kristuksen ylösnousemuksen historialliseen faktaan ja Jumalan sanan katoamattomuuteen.

Luvun sanoma resonoi voimakkaasti aikaamme. Elämme yhä "muukalaisuuden aikaa", kohtaamme yhä "moninaiset kiusaukset", tarvitsemme yhä muistutusta "elävästä toivosta". Pietarin sanat muistuttavat meitä siitä, että kristityn elämä ei ole pakoa todellisuudesta vaan sukellus syvempään todellisuuteen. Todellisuuteen, jossa kärsimys muuttuu kunniaksi, muukalaisuus matkaksi kotiin, ja kuolema portiksi elämään. Tämä on elävä toivo, joka kantaa halki pimeyden kohti iankaikkista aamua.

1. Michaels, J.R. (1988). 1 Peter. Word Biblical Commentary. Waco: Word Books. s. 6-8.
2. Schreiner, T.R. (2003). 1, 2 Peter, Jude. The New American Commentary. Nashville: Broadman & Holman. s. 67-69.
3. Jobes, K.H. (2005). 1 Peter. Baker Exegetical Commentary on the New Testament. Grand Rapids: Baker Academic. s. 89-91.
4. Grudem, W. (1988). The First Epistle of Peter. Tyndale New Testament Commentaries. Grand Rapids: Eerdmans. s. 56-57.
5. Selwyn, E.G. (1947). The First Epistle of St. Peter. London: Macmillan. s. 134-135.
6. Marshall, I.H. (1991). 1 Peter. IVP New Testament Commentary. Downers Grove: InterVarsity Press. s. 45-47.