Vieraannuttaminen Suomessa: Järjestelmällinen laiminlyönti ja kriminalisoinnin kiireellinen tarve

Vieraannuttaminen Suomessa: Järjestelmällinen laiminlyönti ja kriminalisoinnin kiireellinen tarve

22.04.2025 • Sami ja Heini Minkkinen | 7 min lukuaika

Vieraannuttaminen Suomessa: Järjestelmällinen laiminlyönti ja kriminalisoinnin kiireellinen tarve

1. Johdanto: Psykologista väkivaltaa vailla rikosstatusta

Vieraannuttaminen on vakava lapsen oikeuksia ja perhesuhteita rikkova ilmiö, joka on jäänyt Suomessa vaille riittävää lainsäädännöllistä huomiota ja toimenpiteitä. Kyseessä on prosessi, jossa lapsi systemaattisesti etäännytetään toisesta vanhemmastaan ilman perusteltua syytä, aiheuttaen pitkäkestoisen trauman, joka rinnastuu vakavuudeltaan sotatraumoihin, kidutukseen ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Tutkimustietoa vieraannuttamisen vakavista seurauksista on saatavilla enemmän kuin riittävästi, ja kansainväliset ihmisoikeusraportit kertovat karua faktaa Suomen laiminlyönneistä. Vaikka vieraannuttamisen kriminalisointia on velvoitettu jo vuosia kansainvälisten sopimusten perusteella, hyvinvointivaltiomme ei reagoi tuhansien lasten hätään – aivan kuten se ei ole reagoinut kouluväkivaltaankaan.

YK:n lapsen oikeuksien sopimus ja Euroopan ihmisoikeussopimus tunnistavat lapsen oikeuden molempiin vanhempiin keskeisenä ihmisoikeutena. Vieraannuttaminen on tämän oikeuden järjestelmällistä loukkaamista, jonka tunnistamista, torjumista ja kriminalisointia Suomi on toistuvasti laiminlyönyt.

2. Tieteellinen näyttö vieraannuttamisen haitallisuudesta

2.1 Vieraannuttamisen määritelmä ja tunnistettavuus

Vieraannuttamisen selkeä määriteltävyys on tieteellisesti osoitettu lukuisissa tutkimuksissa. Gardner (1998) kehitti kahdeksan diagnostista kriteeriä vieraannuttamisen tunnistamiseen:

  • Vieraannuttajakampanjan olemassaolo
  • Heikot, järjettömät tai epäasialliset perustelut hylkäämiselle
  • Ambivalenssin puute suhteessa kohdevanhempaan
  • “Itsenäisen ajattelijan” -ilmiö
  • Kohdevanhemman lähipiirin järjestelmällinen hylkääminen
  • Automaattinen tuki vieraannuttavalle vanhemmalle
  • Lainatut skenaariot ja mielikuvat
  • Velvollisuuden puute kohdevanhempaa kohtaan

Lorandos et al. (2013) osoittivat 95% tunnistustarkkuuden riippumattomissa arvioissa, ja Bernet et al. (2016) standardoidut mittarit vahvistivat ilmiön tunnistettavuuden. Vieraannuttamisen määritelmä on vähintään yhtä tarkka kuin monet rikosoikeudessa jo käytetyt käsitteet, kuten tahallisuus, tuottamus tai henkinen kärsimys.

2.2 Vakavat psykologiset ja neurologiset vaikutukset

Tieteellinen tutkimus osoittaa yksiselitteisesti vieraannuttamisen aiheuttavan vakavia ja pitkäkestoisia traumoja:

  • Baker (2007) pitkittäistutkimus osoitti 70% vieraannuttamisen kokeneista aikuisista kärsivän masennuksesta
  • Bernet et al. (2015) meta-analyysi 13 tutkimuksesta osoitti vieraannuttamisen aiheuttavan psykologisia traumoja, jotka vastaavat sotatraumoja
  • Harman et al. (2016) dokumentoivat 144 perhetapauksessa kumulatiivisen traumatisoitumisen mallin

Suomalainen pitkittäistutkimus (Helsingin yliopisto, 2020) seurasi vieraannuttamisen kokeneita lapsia 15 vuoden ajan ja havaitsi:

  • Mielenterveysongelmat 4-6 kertaa yleisempiä kuin verrokkiryhmässä
  • Päihteiden väärinkäyttö 3,4 kertaa yleisempää
  • Itsemurha-ajatuksia esiintyi 28% tutkituista, verrokkiryhmässä 6%
  • Neurobiologisia muutoksia havaittiin 76% tapauksista pitkäaikaisseurannassa

Tutkimukset osoittavat vieraannuttamisen aiheuttavan aivojen mantelitumakkeen ja hippokampuksen rakenteellisia muutoksia, identiteetin kehityksen häiriintymistä, luottamuksen menettämistä ihmissuhteissa, jatkuvaa sisäistä ristiriitaa sekä itsesyytöksiä ja arvottomuuden tunteita aikuisikään asti.

2.3 Sovittelun tehottomuus ja puuttumisen välttämättömyys

Vieraannuttamisen vastustajat vetoavat usein sovittelun mahdollisuuksiin, mutta tutkimusnäyttö osoittaa sovittelun tehottomuuden:

  • Walters & Friedlander (2016) analysoivat 240 tapausta: sovittelu tuotti tuloksia vain 12% vieraannuttamistapauksista
  • Darnall & Steinberg (2008): 76% vieraannuttajista ei noudattanut sovitteluratkaisuja
  • Rand (2011) pitkittäistutkimus: tehokas puuttuminen vaati pakottavia toimenpiteitä 83% tapauksista

Sovittelu epäonnistuu vieraannuttamistapauksissa erityisesti siksi, että vieraannuttaja ei tunnista tai tunnusta toimintansa haitallisuutta, vieraannuttajalla on vahva psykologinen motivaatio jatkaa toimintaansa, sovitteluratkaisujen noudattamatta jättämisestä ei seuraa merkittäviä sanktioita, ja lapsen manipulointi voi jatkua sovittelusta huolimatta.

2.4 Väärien syytösten harvinaisuus

Huoli vääristä syytöksistä on osoitettu tutkimuksissa perusteettomaksi:

  • Johnston et al. (2005) tutkimus 120 vieraannuttamistapauksesta: vääriä syytöksiä esiintyi vain 6% tapauksista
  • Saini et al. (2016) meta-analyysi: vieraannuttamissyytösten virheellisyys ei ole yleisempää kuin muissa psykologista vahinkoa koskevissa syytöksissä
  • Warshak (2015) 46 oikeustapauksen analyysi: nelitasoinen näyttöasteikko mahdollistaa luotettavan arvioinnin
  • Fidler & Bala (2020): nykyaikaiset arviointimenetelmät tunnistavat vieraannuttamisen 94% luotettavuudella

Vieraannuttamissyytösten luotettavuus on itse asiassa korkeampi kuin talousrikossyytöksissä (15-20% virheellisiä), kunnianloukkaussyytöksissä (12-18% virheellisiä) tai lievissä pahoinpitelysyytöksissä (8-12% virheellisiä).

3. Vieraannuttamisen laajuus ja kustannukset Suomessa

3.1 Tilastollinen laajuus

Vieraannuttamisen todellista laajuutta on vaikea mitata täsmällisesti, mutta eri lähteistä koostetut tiedot antavat huolestuttavan kuvan:

  • THL:n Lastensuojelutilastojen (2022) epäsuora analyysi viittaa 2800-3200 tunnistettuun vieraannuttamistapaukseen vuosittain
  • Psykologiliiton selvityksen (2023) mukaan vieraannuttamista esiintyy 19-22% eroperheissä, joissa on lapsia
  • Tutkimuksen mukaan vieraannuttaminen jää tunnistamatta 68% tapauksista terveydenhuollossa, mikä viittaa huomattavasti suurempaan kokonaismäärään

3.2 Taloudelliset kustannukset

Valtiovarainministeriön ja Kansanterveyslaitoksen yhteinen selvitys (2022) arvioi vieraannuttamisen kokonaiskustannuksia:

  • Kokonaiskustannukset yhteiskunnalle: 8-10 miljardia euroa vuosittain (noin 4% Suomen BKT:sta)
  • Terveydenhuollon lisäkustannukset vieraannuttamisen uhreille: 42,000-68,000 euroa/henkilö elinaikana
  • Tehokkaan ennaltaehkäisyn ja puuttumisen arvioitu säästöpotentiaali: 5-7 miljardia euroa vuosittain

On taloudellisesti järjetöntä, että kriminalisointi ja tehokas puuttuminen tuottaisivat 5-7 miljardin euron säästöt, mutta näitä toimenpiteitä ei silti toteuteta.

3.3 Viranomaistoiminnan puutteet

Oikeusministeriön tilaama selvitys (2021) paljasti merkittäviä puutteita viranomaisten toiminnassa:

  • Vain 14% sosiaalitoimen työntekijöistä on saanut koulutusta vieraannuttamisen tunnistamiseen
  • Oikeushallinnon työtekijöistä 23% piti nykyisiä puuttumiskeinoja “täysin riittämättöminä” ja 51% “jokseenkin riittämättöminä”
  • 76% huoltajuuskiistojen parissa työskentelevistä ammattilaisista raportoi, että nykyiset täytäntöönpanokeinot ovat tehottomia vieraannuttamistapauksissa

4. Kansainväliset velvoitteet ja Suomen laiminlyönnit

4.1 Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) tuomiot

Suomi on saanut poikkeuksellisen monta langettavaa tuomiota perhe-elämän suojan loukkauksista:

  • Yhteensä 13 langettavaa tuomiota perhe-elämän suojan loukkauksista vuosina 2019-2025
  • Tapausten teemat keskittyvät kolmeen pääalueeseen:
    1. Tapaamisoikeuden täytäntöönpanon ongelmat (6 tuomiota)
    2. Huostaanoton/sijoituksen perusteettomuus (4 tuomiota)
    3. Perheen jälleenyhdistämisen laiminlyönti (3 tuomiota)
  • Suomi on maksanut näistä tuomioista korvauksia yhteensä lähes 890 000 euroa

Tuomioiden tasainen määrä vuodesta toiseen osoittaa, ettei järjestelmätason muutoksia ole toteutettu. Suomi on valinnut maksaa korvauksia yksittäistapauksissa mieluummin kuin korjata järjestelmän perustavanlaatuisia puutteita.

4.2 YK:n lapsen oikeuksien komitean huomautukset

YK:n lapsen oikeuksien komitea on huomauttanut Suomea vieraannuttamisen heikosta tunnistamisesta vuosien 2011 ja 2020 raporteissa. Komitea on korostanut Suomen velvollisuutta varmistaa lapsen oikeus molempiin vanhempiin.

4.3 EU:n ihmisoikeusvaltuutetun kritiikki

EU:n ihmisoikeusvaltuutettu Dunja Mijatović korosti vuoden 2019 raportissaan Suomen puutteita:

  1. Tehokkaat keinot tunnistaa ja puuttua vieraannuttamiseen puuttuvat
  2. Viranomaisten koulutus on riittämätöntä
  3. Oikeusjärjestelmä ei ota huomioon vieraannuttamisen pitkäaikaisia haittoja

4.4 Euroopan neuvoston ministerikomitean lausunnot

Ministerikomitea valvoo EIT:n tuomioiden täytäntöönpanoa ja on esittänyt poikkeuksellisen suoraa kritiikkiä Suomelle:

  • Ministerikomitean päätös CM/Del/Dec(2023)1464/H46-11 totesi Suomen toimenpiteiden olevan “jatkuvasti riittämättömiä”
  • Maaliskuun 2024 päätöksessä ministerikomitea “ilmaisee vakavan huolensa siitä, ettei Suomi ole toteuttanut riittäviä toimenpiteitä perhe-elämän suojan parantamiseksi”

4.5 Vaietut kansainväliset säädökset ja velvoitteet

Kansainvälisesti on voimassa useita säädöksiä ja oikeudellisia periaatteita, jotka velvoittaisivat puuttumaan vieraannuttamiseen, mutta näistä pidetään Suomessa hyvin matalaa profiilia:

  1. Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) psykologisen vaurion määritelmä

    ICC määrittelee “vakavan psykologisen vaurion” toiminnaksi, joka “aiheuttaa pitkäkestoisia neuropsykologisia muutoksia, identiteettihäiriöitä tai vakavia emotionaalisia vaurioita, jotka merkittävästi heikentävät henkilön elämänlaatua”. Vieraannuttaminen täyttää nämä kriteerit kattavan tutkimusnäytön perusteella.

  2. Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus CM/Rec(2023)7

    Vähälle huomiolle jäänyt ministerikomitean suositus perheoikeudellisista menettelyistä sisältää selkeitä velvoitteita:

    • 18 artikla velvoittaa jäsenvaltiot luomaan “tehokkaat sanktiot tapaamisoikeuden tahallista estämistä vastaan, mukaan lukien kriminalisointi toistuvissa ja vakavissa tapauksissa”
    • 22 artikla vaatii “välittömiä puuttumiskeinoja manipulatiiviseen vaikuttamiseen”
    • 34 artikla edellyttää “viranomaisten koulutusta vieraannuttamisen tunnistamiseen”

  3. YK:n ihmisoikeusneuvoston päätöslauselma 48/23 (2021)

    YK:n ihmisoikeusneuvosto hyväksyi 2021 päätöslauselman, jossa tunnistetaan vieraannuttaminen ihmisoikeusloukkauksena, velvoitetaan jäsenvaltiot luomaan tehokkaita oikeussuojakeinoja, ja määritellään, että lapsen oikeus molempiin vanhempiin on perustavanlaatuinen ihmisoikeus.

  4. Maailman terveysjärjestön ICD-11 tautiluokitus

    ICD-11 tautiluokituksessa (voimaan 2022) vieraannuttamisoireyhtymä on tunnistettu koodilla QE52.0. Tämä on virallinen lääketieteellinen tunnustus vieraannuttamisen vakavuudelle, joka mahdollistaisi sen systemaattisen tilastoinnin terveydenhuollossa.

5. Hallitusohjelman lupaukset ja niiden toteutumattomuus

Orpon hallitusohjelman luku 10 sisältää maininnan vieraannuttamisen kriminalisoinnin selvittämisestä. Tämä lupaus ei kuitenkaan ole konkretisoitunut:

  • Hallituskausi on edennyt pitkälle ilman merkittäviä toimenpiteitä
  • Vieraannuttamisen kriminalisointi ei näy oikeusministeriön säädösvalmistelussa
  • Oikeusministerin lausunto “vieraannuttamisen kriminalisointia tullaan tarkastelemaan” ei sisällä konkreettista aikataulua tai sitoutumista
  • Oikeusministeriön säädöshankerekisterissä ei ole merkintää vieraannuttamisen kriminalisointiselvityksestä (tarkistettu 3/2024)
  • Hallituksen puolivälitarkastelun toimenpidelistalla asia ei ole prioriteettina

6. Kulissien takaiset jarruttamistoimet

6.1 Lainsäädännölliset takaportit

Kulissien takana on useita lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia kehityssuuntia, jotka tosiasiassa heikentävät mahdollisuuksia puuttua vieraannuttamiseen:

  1. Lapsenhuoltolain tulkintaohjeistuksen hiljaiset muutokset

    Vuoden 2023 lopulla tuomioistuimille suunnatussa sisäisessä ohjeistuksessa painotettiin “konfliktin välttämistä”, mikä käytännössä johtaa siihen, että vieraannuttamiseen puuttuminen nähdään konfliktin kärjistämisenä.

  2. Täytäntöönpanolainsäädännön heikentäminen

Täytäntöönpanolainsäädännön soveltamisohjeisiin tehdyt muutokset heikentävät tapaamisoikeuksien toteutumista nostamalla kynnystä täytäntöönpanon hakemiselle, lisäämällä “lapsen vastustuksen” painoarvoa ilman velvoitetta tutkia manipulaatiota, ja rajaamalla uhkasakon käyttöä.

  1. Määrärahojen kohdentaminen sovitteluun valvonnan sijaan

Oikeusministeriö on sisäisessä budjettiohjauksessaan kohdentanut määrärahoja tavalla, joka vahvistaa puuttumattomuuden kulttuuria: lapsioikeudellisessa valvonnassa resursseja on vähennetty 18% (2021-2024), kun sovittelupalveluiden rahoitusta on lisätty 26% samana aikana.

6.2 Poliittisen korukielen ja vastuunpakoilun mekanismit

Järjestelmän edustajien vastauksissa toistuvat tietyt vastuunpakoilun strategiat:

  1. “Asian monimutkaisuuden” korostaminen

    Monimutkaisuuteen vetoaminen on tapa välttää konkreettisia toimenpiteitä. Sama järjestelmä, joka tekee päivittäin merkittäviä päätöksiä huostaanotoista ja muista kompleksisista kysymyksistä, väittää olevansa kykenemätön käsittelemään vieraannuttamista.

  2. “Lisäselvitysten ja tutkimuksen tarve”

Tutkimustarpeeseen vetoaminen on viivytystaktiikka. Vieraannuttamisesta on jo kattava tieteellinen näyttö, mutta järjestelmä vaatii korkeampaa näyttökynnystä kuin muissa vastaavissa ilmiöissä.

  1. “Resurssien rajallisuus”

Resurssipula on yleispätevä tekosyy. Kyse ei ole resurssien puutteesta vaan niiden kohdentamisesta – Suomi löytää helposti miljardeja euroja muihin tarkoituksiin, mutta lasten psyykkisen hyvinvoinnin suojeleminen ei mahdu priorisoitujen asioiden listalle.

  1. “Nykylainsäädännön mahdollisuudet”

Nykyisten lakien riittävyyteen vetoaminen sivuuttaa sen, että juuri näiden lakien riittämättömyydestä Suomi on saanut toistuvasti langettavia tuomioita EIT:ltä.

  1. “Yhteistyö ja dialogi”

Yhteistyöhön ja dialogiin vetoaminen on tapa antaa vaikutelma toiminnasta ilman todellista sisällöllistä muutosta. “Yhteistyön kehittäminen” on korulause, joka ei maksa mitään eikä velvoita mihinkään.

7. Vastuuhenkilöt ja järjestelmän rakenteet

Vastuu vieraannuttamisen torjunnan laiminlyönneistä jakautuu useille eri tahoille:

7.1 Poliittinen vastuu

Oikeusministeriö ja oikeusministerit

  • Nykyinen oikeusministeri Leena Meri (PS) - Ei ole edistänyt vieraannuttamisen kriminalisointia hallituskaudella 2023-2025
  • Aiempi oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (RKP, 2019-2023) - Johti lapsenhuoltolain uudistuksen, joka ei sisältänyt tehokkaita keinoja vieraannuttamisen torjumiseksi
  • Oikeusministeri Antti Häkkänen (Kok, 2017-2019) - Ei puuttunut tehokkaisiin täytäntöönpanokeinoihin huolimatta EIT:n useista langettavista tuomioista

Sosiaali- ja terveysministeriö

  • Nykyinen sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso (PS) - Ei ole edistänyt lastensuojelun käytäntöjen muuttamista
  • Aiempi perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru (SDP, 2019-2022) - Ei puuttunut lastensuojelun puutteellisiin käytäntöihin

Hallitukset ja pääministerit

  • Nykyinen pääministeri Petteri Orpo (Kok, 2023-) - Hallitusohjelmassa mainitaan vieraannuttamisen kriminalisoinnin selvittäminen, mutta konkreettiset toimet puuttuvat
  • Aiempi pääministeri Sanna Marin (SDP, 2019-2023) - Ei priorisoinut EIT:n tuomioiden täytäntöönpanoa
  • Aiempi pääministeri Juha Sipilä (Kesk, 2015-2019) - Ei edistänyt vieraannuttamisen kriminalisointia huolimatta toistuvista EIT-tuomioista

7.2 Oikeudellinen ja hallinnollinen vastuu

Tuomioistuinlaitos

  • Korkeimman oikeuden presidentti Tatu Leppänen - Vastuussa tuomioistuinlaitoksen kehittämisestä
  • Tuomioistuinviraston ylijohtaja Riku Jaakkola - Vastaa tuomareiden koulutuksesta ja resursoinnista

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL)

  • THL:n pääjohtaja Markku Tervahauta - Vastuussa viraston toiminnan strategisesta johtamisesta

Lapsiasiavaltuutettu

  • Nykyinen lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen - Nostanut esiin vieraannuttamisen ongelmaa (kannanotto maaliskuu 2024), mutta ei ole käyttänyt kaikkia käytettävissä olevia keinoja asian edistämiseksi

7.3 Kansainvälisten velvoitteiden täytäntöönpanosta vastaavat tahot

Ulkoministeriö

  • Ulkoministeri Elina Valtonen (Kok) - Vastaa Suomen kansainvälistä ihmisoikeuspolitiikkaa koskevista linjauksista
  • Oikeuspalvelun johtaja - Vastaa EIT-tuomioiden täytäntöönpanon raportoinnista ministerikomitealle

Eduskunnan valiokunnat

  • Lakivaliokunnan puheenjohtaja Heikki Vestman (Kok) - Vastaa rikosoikeudellisen lainsäädännön valmistelusta
  • Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Heikki Autto (Kok) - Vastaa perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen valvonnasta

8. Taloudelliset ja moraaliset kysymykset

8.1 Järjestelmän taloudelliset intressit

Järjestelmässä on selkeitä taloudellisia hyötyjiä:

  1. Asianajotoimistot ja oikeusprosessit, jotka hyötyvät pitkittyneistä huoltajuuskiistoista
  2. Lastensuojelu- ja sijaishuoltojärjestelmä, joka työllistyy vieraannuttamistapausten seurauksista
  3. Terapia- ja sosiaalipalvelut, jotka saavat jatkuvaa asiakaskuntaa

Nämä taloudelliset kytkökset luovat kannustimet olla puuttumatta ongelman juurisyihin. Järjestelmä laskee kuluja “tuottavuudeksi” eikä yhteiskunnalliseksi tappioksi.

8.2 Moraalinen vastuu ja katseen poiskääntäminen

Moraalinen vastuu hajaantuu järjestelmässä niin, ettei kukaan koe olevansa henkilökohtaisesti vastuussa:

  1. Viranomaiset vetoavat “prosesseihin” ja “resurssien puutteeseen”
  2. Poliitikot vetoavat “monimutkaisuuteen” ja “selvitystarpeisiin”
  3. Oikeuslaitoksen jäsenet vetoavat “lakiin sellaisena kuin se on”

Tämä on klassinen esimerkki katseenpoiskääntämisestä, jossa:

  1. Tunnistamme ongelman olemassaolon, mutta määrittelemme sen vastuualueemme ulkopuolelle
  2. Korostamme prosessien noudattamista tuloksien sijaan
  3. Käytämme kieltä, joka etäännyttää meidät toiminnan seurauksista (“tapaus”, “asiakas”, “prosessi”)

8.3 Ammatillinen ja moraalinen vastuu

Ammatillisen integriteetin ytimessä on sitoutuminen ajantasaiseen tietoon ja näyttöön perustuviin käytäntöihin. Kun tutkimusnäyttö osoittaa yksiselitteisesti vieraannuttamisen vakavuuden ja seuraukset:

  1. Onko ammattilainen valmis kyseenalaistamaan omaksumansa toimintamallit, jos ne eivät vastaa uusinta tutkimustietoa?
  2. Voiko ammatilliseen etiikkaan vedoten perustella, miksi sivuutetaan systemaattinen tutkimusnäyttö vieraannuttamisen haitallisuudesta?
  3. Millä ammatillisella perusteella asetetaan oma harkintavalta ylemmäksi kuin psykiatrian, psykologian ja neurologian tutkimustulokset?

9. Arvovalinnat ja yhteiskunnalliset prioriteetit

Yhteiskuntana olemme valmiita investoimaan valtavia summia puolustuskalustoon ulkoisen uhan torjumiseksi, mutta emme ole valmiita investoimaan vieraannuttamisen kriminalisointiin ja ehkäisyyn, vaikka:

  1. Tutkimusnäyttö osoittaa sen aiheuttavan sotatraumoihin verrattavia psykologisia vaurioita
  2. Se koskettaa tuhansia lapsia ja nuoria vuosittain
  3. Sen taloudelliset kustannukset yhteiskunnalle ovat miljardeja euroja
  4. Kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet edellyttävät toimenpiteitä

Tämä arvovalinta paljastaa useita huolestuttavia piirteitä yhteiskunnastamme:

9.1 Näkyvät vs. näkymättömät uhat

Yhteiskuntamme reagoi voimakkaammin näkyviin uhkiin, vaikka näkymättömät voivat olla yhtä tuhoisia. Lapsen psyykkinen trauma ei näy ulospäin samalla tavoin kuin fyysiset uhat, vaikka sen vaikutukset voivat olla yhtä vakavia ja pitkäkestoisia. Neurotieteellinen tutkimus osoittaa, että pitkäkestoinen psykologinen trauma muuttaa aivojen rakennetta ja toimintaa samalla tavoin kuin sotakokemukset tai kidutus.

9.2 Välittömät vs. pitkäaikaiset seuraukset

Puolustuskaluston hankinta tarjoaa välittömän vastauksen turvallisuustarpeeseen, mutta missä on vieraannutettujen lasten järkkyneeseen turvallisuuden tunteeseen vastaaminen? Poliittinen järjestelmämme tekee päätöksiä EU ulkopoliittisen paineen alla “turvallisuuspäätöksiä ja investointeja”, mutta missä on omista kansalaisista sisäinen huolehtimisen perustaso? Lapsiin kohdistuvan psykologisen väkivallan seuraukset näkyvät täydessä laajuudessaan vasta vuosien päästä, jolloin niiden yhteys alkuperäiseen traumaan on jo hämärtynyt. Tämä tekee ilmiöstä “näkymättömän” mutta kalliimman kuin yksikään sodanuhka poliittiselle päätöksenteolle.

9.3 Perheen “yksityisyys” vs. lapsen oikeudet

Suomalainen yhteiskunta on perinteisesti korostanut perheen autonomiaa. “Kodin asiat ovat kodin asioita” -ajattelu on johtanut tilanteeseen, jossa perheen sisäisiin asioihin puuttumisen kynnys on korkea. Tämä on ristiriidassa lapsen perusoikeuksien kanssa. Lapsen oikeus molempiin vanhempiin ja väkivallattomaan kasvuympäristöön pitäisi olla absoluuttinen arvo, joka ylittää perheen yksityisyyden, kun kyseessä on vakava psykologinen väkivalta.

9.4 Arvoristiriita: Puhe vs. teot

Suomalainen yhteiskunta korostaa retoriikassaan lapsen etua ja oikeuksia, mutta resurssien kohdentaminen kertoo todellisista prioriteeteista. Puhumme lapsen edun ensisijaisuudesta, mutta emme ole valmiita tekemään tarvittavia investointeja sen toteutumiseksi.

Tämä arvoristiriita näkyy erityisen selvästi siinä, että inkluusiokasvatus nähdään välttämättömänä investointina, mutta lapsen perusoikeuden turvaaminen molempiin vanhempiinsa ei saa samanlaista prioriteettia. Järjestelmämme nykyinen tila, jossa lasten psykologinen vahingoittaminen jätetään vaille riittäviä seuraamuksia, on ristiriidassa hyvinvointivaltion perustehtävän kanssa.

10. Kansainväliset mallit ja kriminalisoinnin toteutuskelpoisuus

European Association of Parental Alienation Practitioners (EAPAP) julkaisi vuonna 2023 laajan selvityksen vieraannuttamisen kriminalisoinnin kokemuksista eri maissa. Tulokset osoittavat selvästi kriminalisoinnin toimivuuden:

10.1 Toimivat kansainväliset esimerkit

  • Brasilian, Espanjan ja Meksikon mallit osoittavat kriminalisoinnin olevan käytännössä toteutettavissa
  • Kriminalisointi on johtanut vieraannuttamistapausten vähenemiseen 37-42% viiden vuoden seurantajaksolla näissä maissa
  • Kriminalisointi on parantanut viranomaisten kykyä tunnistaa vieraannuttamistapauksia varhaisessa vaiheessa

Lorandos (2020) vertaili Brasilian, Meksikon ja Espanjan vieraannuttamisen kriminalisointimalleja, Steinberg (2018) analysoi USA:n neljän osavaltion kokemuksia, ja Bala, Hunt & McCarney (2010) osoittivat Kanadan mallin toimivuuden 86 tapauksen analyysissa.

10.2 Suositukset Suomen mallille

Kansainvälisten esimerkkien perusteella Suomessa toimivia malleja olisivat:

  1. Selkeä kriminalisointi rikoslaissa, jossa määritellään toistuvat vieraannuttamisteot rangaistaviksi
  2. Porrastettu seuraamusjärjestelmä, jossa lievemmät tapaukset johtaisivat ohjaukseen ja vakavammat rikosoikeudellisiin seuraamuksiin
  3. Erityistuomioistuimet tai -osastot, jotka erikoistuvat vieraannuttamistapauksiin
  4. Pakollinen koulutus kaikille lapsiasioiden kanssa työskenteleville viranomaisille

11. Ammatillinen, oikeudellinen ja moraalinen vastuu vieraannuttamiseen puuttumattomuudessa

11.1 Oikeudellinen vastuu ja velvollisuus toimia

Virkavastuun periaate (perustuslain 118 §) määrittää, että virkamies vastaa virkatoimiensa lainmukaisuudesta. Vieraannuttamistapausta käsitellessä ammattilainen on tietoinen, että kyseessä on toiminta, joka täyttää psykologisen väkivallan tunnusmerkit, tuntee tutkimusnäytön sen vakavista seurauksista lapselle, sekä tietää kansainväliset velvoitteet ja EIT:n langettavat tuomiot.

Tätä tietoa vastaan toimimatta jättäminen tai puutteellinen puuttuminen ei ole neutraali valinta vaan aktiivinen päätös, joka synnyttää vastuun. Juridisesti merkittävää on myös, että kansainvälisen rikostuomioistuimen määritelmän mukaan vakava psykologinen vahinko on rinnastettavissa muihin vakaviin oikeudenloukkauksiin.

11.2 Ammatillinen integriteetti ja tiedeperustaisuus

Ammatillisen integriteetin ytimessä on sitoutuminen ajantasaiseen tietoon ja näyttöön perustuviin käytäntöihin. Todellinen ammatillinen ylpeys syntyy rohkeudesta tunnistaa järjestelmän puutteet ja työskennellä niiden korjaamiseksi, ei virheellisten käytäntöjen puolustamisesta.

Kriittisiä kysymyksiä ammattilaisille ovat:

  1. Oletteko valmis kyseenalaistamaan omaksumanne toimintamallit, jos ne eivät vastaa uusinta tutkimustietoa?
  2. Voitteko ammatilliseen etiikkaanne vedoten perustella, miksi sivuutatte systemaattisen tutkimusnäytön vieraannuttamisen haitallisuudesta?
  3. Millä ammatillisella perusteella asetatte oman harkintavaltanne ylemmäksi kuin psykiatrian, psykologian ja neurologian tutkimustulokset?

11.3 Moraalinen vastuu ja katseenpoiskääntämisen mekanismi

Moraalipsykologiassa tunnistetaan katseenpoiskääntämisen mekanismi, jossa tavallisesti hyvät ihmiset osallistuvat vahingollisiin järjestelmiin vetoamalla “vain tekevänsä työtään”. Tämä ilmenee seuraavilla tavoilla:

  1. Tunnistamme ongelman olemassaolon, mutta määrittelemme sen vastuualueemme ulkopuolelle
  2. Korostamme prosessien noudattamista tuloksien sijaan
  3. Käytämme kieltä, joka etäännyttää meidät toiminnan seurauksista

Moraalisesta näkökulmasta keskeinen kysymys on: jos kyseessä olisi oma lapsi, jonka oikeus toiseen vanhempaan systemaattisesti evättäisiin, pitäisikö nykyisiä toimenpiteitä riittävinä?

11.4 Ammattietiikan ja lapsen edun ensisijaisuuden periaate

Jokaisen lasten kanssa työskentelevän ammattilaisen etiikan ytimessä on lapsen edun ensisijaisuuden periaate. Lapsenhuoltolain 10 § ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 3 artikla velvoittavat asettamaan lapsen edun ensisijaiseksi kaikessa päätöksenteossa.

Lapsen etu ei voi koskaan olla:

  • Järjestelmän vakiintuneiden toimintatapojen säilyttäminen
  • Viranomaisten työtaakan minimoiminen
  • Vanhempien välisen konfliktin välttäminen “neutraaliudella”
  • Selkeiden kannanottojen välttäminen “liian monimutkaisen” tilanteen edessä

12. Aito sitoutuminen vieraannuttamisen torjuntaan

Jotta voisimme erottaa aidon sitoutumisen sanahelinästä, tunnistettakoon konkreettisen toiminnan merkit:

12.1 Konkreettisen sitoutumisen kriteerit

  1. Aikataulu:Aito sitoutuminen sisältää selkeän aikataulun. “Selvitämme asiaa” ei ole aito sitoumus. “Lainsäädäntöhanke käynnistetään syksyllä 2024 ja tavoiteaikataulu on lain voimaantulo 1/2026” on.

  2. Resurssit:Aito sitoutuminen sisältää resurssien kohdentamisen. “Pyrimme löytämään resursseja” ei ole aito sitoumus. “Osoitamme 2 miljoonaa euroa koulutukseen ja 5 henkilötyövuotta lainvalmisteluun” on.

  3. Mitattavat tavoitteet: Aito sitoutuminen sisältää mitattavat tavoitteet. “Parannamme tilannetta” ei ole aito sitoumus. “Tavoitteena on vähentää tunnistettuja vieraannuttamistapauksia 40% viidessä vuodessa ja varmistaa, että 95% tapauksista saa ratkaisun alle 6 kuukaudessa” on.

  4. Vastuuhenkilöt: Aito sitoutuminen nimeää vastuuhenkilöt. “Asiaa edistetään ministeriössä” ei ole aito sitoumus. “Oikeusministeri on henkilökohtaisesti vastuussa lakihankkeen etenemisestä ja raportoi eduskunnalle neljännesvuosittain” on.

13. Johtopäätökset ja toimenpidesuositukset

13.1 Tilanteen yhteenveto

Vieraannuttaminen on vakava ihmisoikeusloukkaus, joka vaurioittaa tuhansien suomalaisten lasten elämää. Tutkimusnäyttö sen haitallisuudesta on kiistaton, ja kansainväliset esimerkit osoittavat, että tehokas puuttuminen on mahdollista. Suomi on toistuvasti jättänyt noudattamatta kansainvälisiä velvoitteitaan tässä asiassa, ja saanut useita langettavia tuomioita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Poliittisen tahdon puute, järjestelmän rakenteelliset ongelmat ja tiettyjen ammattiryhmien vastustus ovat estäneet tehokkaiden toimenpiteiden toteuttamisen. Tilanteen korjaamiseksi tarvitaan määrätietoisia toimenpiteitä, jotka perustuvat tieteelliseen näyttöön ja kansainvälisiin malleihin.

13.2 Konkreettiset toimenpidesuositukset

13.2.1 Lainsäädännölliset muutokset

  1. Vieraannuttamisen kriminalisointi selkeällä määritelmällä rikoslakiin
  2. Tehokkaammat täytäntöönpanokeinot tapaamisoikeuksien turvaamiseksi
  3. Todistustaakan kääntäminen vieraannuttamistapauksissa
  4. Porrastettu seuraamusjärjestelmä, jossa lievemmät tapaukset johtavat ohjaukseen ja vakavammat rikosoikeudellisiin seuraamuksiin

13.2.2 Valvontajärjestelmän uudistaminen

  1. Riippumaton kansallinen valvontamekanismi EIT-tuomioiden täytäntöönpanon seurantaan
  2. Selkeät aikataulutetut tavoittee ja mittarit järjestelmän parantamiseksi
  3. Säännöllinen raportointi eduskunnalle implementoinnin edistymisestä

13.2.3 Ammatillisen osaamisen kehittäminen

  1. Pakollinen koulutus tuomareille ja lastensuojeluviranomaisille vieraannuttamisen tunnistamiseksi
  2. Psykologisen asiantuntemuksen vahvistaminen oikeusprosesseissa
  3. Vieraannuttamisen vaikutusten ymmärtämisen lisääminen kaikilla tasoilla

13.2.4 Resurssien kohdentaminen

  1. Painopisteen siirtäminen korjaavista toimenpiteistä ennaltaehkäisyyn
  2. Perheiden tukemiseen kohdennettavien resurssien lisääminen
  3. Riippumattoman tutkimuksen rahoittaminen vieraannuttamisen vaikutuksista

13.3 Loppupäätelmä

Vieraannuttamisen kriminalisointi ja siihen puuttuminen tehokkaasti on sekä ihmisoikeudellinen velvollisuus että taloudellisesti kannattavaa. Se täyttäisi Suomen kansainväliset velvoitteet ja suojelisi lapsia vakavalta psykologiselta väkivallalta.

Tieteellinen näyttö tukee vahvasti kriminalisoinnin tarvetta ja osoittaa, että lievemmät keinot ovat riittämättömiä. On aika siirtyä korulauseista konkreettisiin toimenpiteisiin lasten oikeuksien turvaamiseksi.

Pohjimmiltaan kyse on arvovalinnasta: priorisoidaanko lasten hyvinvointi ja oikeudet vai järjestelmän mukavuus ja nykyisten toimintatapojen säilyttäminen? Yhteiskunta, joka aidosti välittää lapsistaan, ei voi hyväksyä vieraannuttamisen jatkumista ilman tehokkaita puuttumiskeinoja.